Mä lauloin silmät kiinni ja tuntu että pystyn uppoamaan siihen kuplaan. Kun mä avasin ne huomasin että mua tuijotettiin. Hihitystä selän takana ja matkintaa. Sitten mä kuulen sen "Se kai kuvitteli olevansa onnellinen." lisää naurua.
En kuvitellut älkää nyt sellaista luulko. Tahdoin huutaa niin että koko sielu lähtee irti. Mä kuvittelin olevani normaali tavallinen: EI minusta koskaan tulekaan taas se möykky kasvaa enkä mä koskaan ole riittävästi hallitsemaan sen liikkeitä ja pyörimistä.
Reisien rasva on liian suurta, muhkuraa ja kipua. Tahtoisin leikata leipäveitsellä ne oksettavimmat palat irti ja kuroa sitten jotain kauniimpaa kasaan.
Heijaan itseäni musta ei koskaan tule normaalia ei koskaan, ei koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti