Mä olen hukassa. Mä en tiedä mistään mitään, ja mä olen hukannut itseni.

Mä olen ihan perkeleen yksin. Ei ole ketään. Jos mulla ei ole ollut henkisesti ketään niin nyt ei ole edes fyysisesti. Istun yksinäni kun ketään ei kiinnosta. Ei muakaan. Tolkutan itselleni kuinka vain opiskelen enkä tarvitse ystäviä.


Kunpa tätä kaikkea ei olisi. Ei mua. Se on kesäisin poissa. Harmaat aamut tuo sen takaisin en elä ilman sitä enkä sen kanssa.

Mä olen jotenkin kuvitellut olevani niin saatanan onnellinen. Kaikki on hyvin, ja elämä on ihanaa. Niin säälittävän naiivia. Mua väsyttää, pelottaa. Mietin taas vain eikö tää koskaan lopu ? Silloin kun se joskus alkoi, siitä on jo saatana vuosi. Vieläkin joudun elämään sen kanssa. Uskoin että aika syö kaiken pois. Paskat. Olen jotenkin vihainen. Itselleni. Eikö tää voisi vain loppua ? Enkö mä todella ole kokenut tarpeeksi enkö ? Mitä sellaista olen tehnyt etten, saa elää ? Nauttia. Miksi mä en saa sitä minkä kaikki muut saa. Onnea ? Mitä mä olen tehnyt. Mitä olen tehnyt väärin ?

Olen nähnyt lähiaikoina hirveitä määriä painajaisia. Heräänyt taas yöllä, ja hyperventtiloinut. Söin kynnet tyngiksi, ja imeskelin niitä tynkiä joissa maistui veri. Ei ei ei, kaikki vain kiertää kehää. Alkaa alusta. Palaa jotenkin siihen samaan. Pelkään itseäni. Jotenkin mä olen ollut niin heikko ja siinä tunteiden pyörremyrskyssä että olen antanut sen toisen puolen palata. Sen joka kuiskii korviin kuinka huonoa, ja yhdentekevää kaikki on. Miten olen heikko enkö koskaan pääse ylös. En vain jaksa olen niin helvetin väsynyt. Eikä kukaan voi koskaan ymmärtää sitä tyhjyyyttä, ja kipua itä mä kannan sisälläni. Mä vain jotenkin. Kaikki on vaan niin... tappavaa. Ei jaksa ei nyt.

Eikö joku voisi nostaa mut kun olen liian heikko nousemaan ja ryven vain tässä loputtomassa itse säälissä joka nielee mua. En vain yksinkertaisesti jaksa taistella vastaan. Miksi ihmeessä ? Joskus kun olen yrittänyt olen kuitenkin aina pudonnut uudelleen. Annan itseni vaan hukkua sinne tummaan veteen. Nukahtaa, se menee keuhkoihim, ja tappaa mutta entä sitten. En jaksa, nostkaa mut ylös silittäkää niskaa ja kertokaa suloisia kliseita siitä kuinka kaikki muuttuu paremmaksi.

On kauheaa kun tajuaa kerta toisensa jälkeen ettei koskaan tule olemaan tarpeeksi. Mä tahtoisin vain olla onnellinen. Tulen aina olemaan melkein en koskaan tarpeeksi. Tahtoisin olla sulle kaikki niin ettei kukaan pystyisi koskaan olemaan enempää kuin mitä mä olen. En vain ole. En tarpeeksi ihana, ja puoleensa vetävä. En niin että mun kanssani todella voisi tahtoa olla. Olen vain niin helvetin isossa solmussa itseni kanssa. Sanoisit jotain kauniin kliseistä, ja sulista joka avaisi mut. Ei on vain liian iso hiljaisuus meidän välillä. Mua pelottaa kun tajuan ettei mikään koskaan palaa ehkä enää niin kauniiksi kuin mitä se oli. Se oli vain joku hetki en ole niin hyvä että voisin koskaan todella olla sulle jotain.

Tummemmat vedet aaltoilee taas rantoihin.