Mä olen jotenkin kuvitellut olevani niin saatanan onnellinen. Kaikki on hyvin, ja elämä on ihanaa. Niin säälittävän naiivia. Mua väsyttää, pelottaa. Mietin taas vain eikö tää koskaan lopu ? Silloin kun se joskus alkoi, siitä on jo saatana vuosi. Vieläkin joudun elämään sen kanssa. Uskoin että aika syö kaiken pois. Paskat. Olen jotenkin vihainen. Itselleni. Eikö tää voisi vain loppua ? Enkö mä todella ole kokenut tarpeeksi enkö ? Mitä sellaista olen tehnyt etten, saa elää ? Nauttia. Miksi mä en saa sitä minkä kaikki muut saa. Onnea ? Mitä mä olen tehnyt. Mitä olen tehnyt väärin ?

Olen nähnyt lähiaikoina hirveitä määriä painajaisia. Heräänyt taas yöllä, ja hyperventtiloinut. Söin kynnet tyngiksi, ja imeskelin niitä tynkiä joissa maistui veri. Ei ei ei, kaikki vain kiertää kehää. Alkaa alusta. Palaa jotenkin siihen samaan. Pelkään itseäni. Jotenkin mä olen ollut niin heikko ja siinä tunteiden pyörremyrskyssä että olen antanut sen toisen puolen palata. Sen joka kuiskii korviin kuinka huonoa, ja yhdentekevää kaikki on. Miten olen heikko enkö koskaan pääse ylös. En vain jaksa olen niin helvetin väsynyt. Eikä kukaan voi koskaan ymmärtää sitä tyhjyyyttä, ja kipua itä mä kannan sisälläni. Mä vain jotenkin. Kaikki on vaan niin... tappavaa. Ei jaksa ei nyt.

Eikö joku voisi nostaa mut kun olen liian heikko nousemaan ja ryven vain tässä loputtomassa itse säälissä joka nielee mua. En vain yksinkertaisesti jaksa taistella vastaan. Miksi ihmeessä ? Joskus kun olen yrittänyt olen kuitenkin aina pudonnut uudelleen. Annan itseni vaan hukkua sinne tummaan veteen. Nukahtaa, se menee keuhkoihim, ja tappaa mutta entä sitten. En jaksa, nostkaa mut ylös silittäkää niskaa ja kertokaa suloisia kliseita siitä kuinka kaikki muuttuu paremmaksi.