Mä tahdon suoriutua. Haluan päästä tästä kaikesta eroon. Tulla vielä joskus oikeanlaiseksi. Olla niin oikeanlainen että mua voisi rakastaa. Tahdon saavuttaa jonkunlaisen hyväksynnän. Olla äidin silmissä rakastettava, vielä joskus. Mä olen liian tottunut siihen että olen aina se joka tekee kaiken väärin. Olen kiittämätön, ilkeä, ja laiska. Olen väärä. Mä tahtoisin niin kovasti olla oikea. Ansaita rakkauden. Äiti vielä joskus tulisi kertomaan että rakastaa jotain oikeaa tunnetta äänessään. Olisin niin hyvä ettei se olisi enää väsynyt. Ettei kasvojen uurteita pitkin kulkisi enää ainoatakaan kyyneltä. Mä tahdon niin kovasti kelvata. Teen mitä vain jotta se olisi onnellinen. Jaksaisi taas rakastaa.

Oon ollut melkein kokoajan onnellinen jo muutaman päivän. Lukuunottamatta niitä pikkuisia ahdistuskohtauksia. Kuitenkin ison osan mun ajasta. Tää on ihanaa (---:

Miedän piti koulussa yhden oppitunnin päätteeksii rentoutua. Laittaa pää pulpetille ja nukkua tai esittää nukkuvaa. Mä sain ihan hillittömän ahdistuskohtauksen. Enhän mä nyt voi mitään nukkua kun on tuhat ihmistä ympärillä. Kaikki hengittää, ja sen pystyy jopa kuulemaan. Tuntuu kuin ne hengitykset nopeutuisi kokoajan vaikkei ne mihinkään todellisuudessa nopeudu mun pään sisällä vain. Jokaisen kolauksen kuulee. Mä en todellakaan voi rentoutua.

Alkaaa tuntua siltä kuin pitäisi repiä iho irti. En meinaa pystyä olemaan paikallani. Olen vähällä huutaa täyttä kurkkua. Jännitän jokaisen lihaksen, ja puristan rannetta niin kovaa kuin pystyn. Inhoan tuollaisa hetkiä. On liian hiljaista. Juuri tuollaiset hetket on oivallisia pimeydelle. Silloin on helpoin saada valta. Pystyin taas taitelemaan sen verran en ruvennut huutamaan. En raapimaan itseäni. Istuin hiljaa olin kaikki lihakset jäykkinä ja puristin ranteen ihoa niin kovaa kuin ikinä pystyin. Ja mä selvisin koko sen helvetin vartin joka tuntui kokonaiselta viikolta. Selvisin vaikka tuntui että tuhat silmäparia tuijottaa joka suunnasta.

Mulla on kaikki hyvin. Mun pitäisi olla onnellinen koska mun elämässäni ei ole minkäänlaista vikaa. Ei elämässä eikä kenessäkään niissä joitten kanssa mä sitä elän. Se on aivan totta. Koska se vika on mussa. Vai kuuluisiko mun edes sanoa vika. Ei ehkä vika vaan se kaikki minkä vuoksi mä olen näin väärä ja kieroon kasvanut. Se on täällä mun sisällä pään sisällä.

On vaan niin kovin vaikeaa olla esittää oikeanlaista kun kuitenkin tietää miten väärä oikeasti on. Pään sisällä joku kuitenkin kaiken aikaa huutaa sulle että olet väärä ja saastainen. Sanotaan ettei sitä kaikkea pahaa oloa saa purkaa itseensä. Sanotaan ettei sitä saa purkaa muihin. Mihin sitä sitten pitää purkaa ? Jos en satuta itseäni satutan sitten muita. Minä itse on kuitenkin parempi vaihtoehto eiväthän muut niitä syyllisiä ole vaan mä.

Olisi onnellista jos voisi lopettaa tämän tuskan. Mä en uskalla.

äiti sanoi että mä en tee mitään muuta kuin istun ja vittuilen muille. Se kertoi mulle että mun elämässä on kaikki hyvin kaikki mulle tuodaan eteen kaikki ja osaan olla ainoastaan vittumainen. Kyllähän mä tiedän. Tiedän liian hyvin. Miksi se ei voisi kysyä ? Miksi se ei voisi kysyä miksi olen tällainen ? Miksi tahdon satuttaa ? Ei sitä kiinnosta selitykset sitä kiinnostaa vain se toteamus ttä vika on mussa. Niinkuin en jo tietäisi. Sanoo että satutan sitä. Mietin mielessäni kuinka paljon enemmän se sattuisi jos todella satuttaisin. Kertoisin kaiken. Rakastan sitä liian paljon en voisi tehdä sitä sille. Siksi kannankin tätä kaikkea sisälläni maailman tappiin asti.

Olen aina tahtonut osata lentää

Tahtoisin vain nukkua. Koska unessa en tunne mitään. En arvottomuutta, en surua, enkä tätä aivan järjetöntä tyhjyyttä. Yöllä mä voisin nukkua. Vielä pitkään sen jälkeen kun siihen olisi mahdollisuus pyröin hikisenä lakanoissa, ja hengitän liian nopeasti. Aamuisin en jaksaisi nousta. Teen kuitenkin kaiken automaattiohjauksella. Mulle ei anneta vaihotehtoja mun on vain pakko selviytyä, päivästä toiseen. Päivästä toiseen tässä kiristävässä nahassa.

Tahtoisin hakata päätä seinään. Välillä laitan kädet korville ja kainutan itseäni. Mun pään sisällä on silti liikaa ääntä. Ajattelen liian paljon. Voisnpa lopettaa sen. Se on niin kauheaa. koitan vain keinuttaa itseni jonnekin kauemmas tästä kaikesta. En kuitenkaan onnistu. Lyön kädellä poskelle että heräisin. En kuitenkaan herää. En enää koskaan. Liikaa asioita. Alan väkisinkin hyperventiloimaan. Siitä huolimatta jaksan joka ainoa päivä vääntää kasvoilleni sen helvetin tekohymyn. Kireäksi venyneet suupielet. Nauraa vaikka sisäisesti itken. Kuinka kauan voin jaksaa valehdella. kukaan ei anna mulle vaihtoehtoja.

Tahtoisin huutaa, niin kovaa että kurkkuun sattuisi. Mutta kärsin vain nahoissani. Opettaisipa joku minut taas tuntemaan. Huudan, muttta kukaan ei kuule. Tai sitten ihmiset vain sulkevat korvansa. Kuka ottaisi syliin kuka auttaisi. Ei kai kukaan. Olen liian vahva, jo melkein aikuinen. Ei sellaiset mitään huolenpitoa tarvitse. Kyllähän mä nyt selviän.

Eilen tiellä oli litistynyt lintu. Mun kädet puristi pyörän sarvia hiukan lujempaa. Oikeasti olisin tahtonut jäädä siihen. Raaputtaa sen raadon irti ja haudata pahvilaatikossa. Olisin ollut se hullu tyttö jolla on oranssi kaulahuivi. Kai se olisi enemmän kuin ei mitään. Silti en uskaltanut olen huomaamaton. Kiristää, se näkymätön korsetti, ja se toinen puoli. Olen kai kertonut liikaa. Hyi minua. Olen saastainen. Tällaisia ei kuuluisi edes olla.

Mä olen niin järjettömän yksin tän kaiken kanssa.En jaksaisi enää valehdella.

Tahtoisin itkeä.
Tahtoisin auttaa itseäni.
Tahtoisin taas olla onnellinen.

Asiat eivät vain käy niin helposti. Kävisivätkin. Naps, ja koko kipu olisi lopussa. Kai mä tiedän miten se olisi. En vain ole tarpeeksi vahva. Kai sekin kertoo jostain. Pienestä toivosta. Vaikken usko että sellaista on. Ehkä olen vain liian heikko, vaikka tiedän että se olisi ehkä ainoa asia joka auttaisi mua. En silti voisi tuottaa muille sitä kaikkea tuskaa. Mielummin kärsin yksin hiljaa itseni kanssa. Vaikka mua ei enää ole. On vain se kipu joka on ottanut mun koko persoonallisuuden omakseen.

Ihmiset tekevät asioita jotka tekevät heidät onnellisiksi mutta mitä tekee se jota mikään ei enää tee onnelliseksi ? Miksi tehdä mitään jos mikään ei tunnu miltään. Käytännössä olen jo kuollut joten miksi eläisin ? Toivo on niin kaukana ulottumattomissa. On monia ihmisiä jotka tietää mitä mä koen, miksi kukaan ei auta mua ? No ehkä siksi että kukaan ei tunne tätä niinkuin mä. Kukaan ei tiedä mitä helvettiä se on kun aamuisin herää siihen kun tahtoisi kuolla. Kirjoitin tästä runonkin joka sopii niin hyvin tähän että liitän sen tänne vaikka se on vanha. Se kuvaa mua silti on kuvannut joka ikinen päivä tämän kaiken alusta asti. Lukuunottamatta niitä muutamia kauniita päiviä, kun aurinko on paistanut kirkkaasti jopa mulle.

 se on helvettiä kun:

Siltä jonka sisällä asuu tyhjyys
on aivan turhaa kysyä "miltä tuntuu"

Se on helvettiä kun aamuisin joutuu tajuamaan
kaikki mitä minulla on,
on tässä enkä silti tunne onnea.

Se on helvettiä kun uneksii iltaisin
että voisi lähteä pois,
mutta unelmien sijaan
makaa sikiöasennossa peiton alla,
ja tuntee sitä hillitöntä tuskaa.
Tärisee, ja tukehtuu.

Se on helvettiä kun huomaa
ettei kukaan todelle välittänytkään.
Kun huomaa että ihmiset pelkäävät
sitä mitä sinä tunnet.
He juoksevat kirkuen pois
koska totuus on liian raskas.

Se on helvettiä kun huomaa
että on itse ollutkin se naivi,
ja ne ihmiset ovat oikeassa jotka ovat sanoneet
"kaiken joutuu lopulta kantamaan yksin"


Näin kirjoitin olin onneton. Olen edelleen.

Mikä mussa on vikana ? Olen nykyään hirvittävän ilkeä, tunteeton muitakin kohtaan. Luulen kai että mulla on oikeus siihen koska muakin sattuu. Kostan tätä mun mitätöntä tuskaa. En vain jaksa olla muitten tunteista kiinnostunut. Saatan sanoa kauheita asioita tajuta vasta jälkeenpäin miten paljon satutin. En osaa pyytää enää anteeksi. Koitan katsoa anteeksi pyytävästi, mutta ei ne sitä ymmärrä.

Milloin musta tuli tällainen ? Muistan että itse inhosin juuri tällaisia empatia kyvyttömiä ihmisiä. Voi ei miksi mä muutun ? Vihaan tätä ihmistä joka mua nielee. Se on kaikkea sitä mitä mä inhoan. Edustaa aivan vääriä arvoja. Se on vain liian vahva. Olen kaiken aikaa niin järjettömän väsynyt etten jaksa taistella sitä vastaan.


Kai mun silmistä näkee surun. Mutta en mä välitä. En jaksa enää välittää mistään. Koitan kätkeä kaiken jonkun ylipirteyden taakse. Todellisuudessa en koskaan ole ollut näin väsynyt. Välitän oikeasti vain itsestäni. Mun pään sisällä on niin paljon asioita. Kaikki tuntuu niin epäoikeuden mukaiselta, että luulen saavani sillä verukkeella luvan loukata muita. Se ei ole totta mä olen vain täysi paska. Mutta koittakaa ymmärtää olkaa niin kilttejä.

Tiedättekö sen olon kun on ollut jo pidemmän aikaa tosi alhaalla putoamassa kaiken aikaa. Ajatellut ettei usko että voi enää palata, kuitenkin on ehkä jossain joku ihan pikkuinen toivon hippu. Tuntee vielä joinain kauniina päivinä edes hiukan. Sitten tapahtuu jotain, viimeinen pisara. Sä et itke et huuda etkä riehu. Susta tulee vain tyhjä tunteeton.

Mun asia joka kadotti ei ollut iso. Se vain oli viimeinen asia. Mun olo ei kinä ennen ole ollut näin tyhjä ja kylmä. Olen pitkään ajatellut että kohta mut varmaan nielaistaan. Kohta en enää pysty nousemaan. Se ei vaan ollut vielä tapahtunut. Sitten tänään. Mä pelkään itseäni juuri nyt aivan jumalattomasti. Koitan pystyä itkemään. Se kertoisi jostain. Saisin jotain ulos. Mä olen vain hillittömän peloissani. Koska mä en tunne mitään. Oikeasti en ole enää peloissani. En niin että tuntisin pelkoa. En varsinaisena tunteena. Tiedän vaan että se on kauheaa. Mä tiedän jossian syvällä että nyt mä en enää nouse. Kaikki tapahtui viimein. Tiedän että tästä ei voi enää nousta. Nyt kaikki muuttui lopulliseksi. Kaikki sai sen lopun nyt mä olen tässä ikuisesti, ja vielä hiukan kauemmin.

Mä en jaksa enää edes räpiköidä. Tiedän etten pääse ylös joten miksi räpiköidä. Mä voin vain jäädä tähän. En jaksa enää toivoa ja unelmoida. En jaksa edes satuttaa itseäni. En jaksa mitään. En jaksa yrittää yhtään. Tahdon vain nukahtaa. Koska mä en tunne mitään. 

Olen alkanut miettiä tätä kipua jotenkin eritavalla. Tai alkanut pikkuhiljaa huomaamaan että suhtaudun siihen nykyään eritavalla. Se on jotenkin niin tuttua että olen jo tottunut. Tuuditan sitä sisälläni kuin lasta. Se alkaa olemaan jo niin tavallista että se tuntuu turvalliselta. Jos huomaankin jonain päivänä ettei sitä ole olen jo melkein huolissani. Onko joku vaihe loppumassa ? Ei mä en halua päästä irti. Juuri kun olin tottumassa, oppimassa elämään kaiken kanssa.

Jotenkin jännästi pelkään sitä että tää kipu loppuu. Pelkään onnea. Olen jo tottunut siihen miten sisällä kouristelee ja viiltää kaiken aikaa. En ole varma tahdonko päästä eroon. Toisina päivinä tahdon toisina taas en. Joskus sattuu vieläkin niin peljon että meinaa tukehtua. Ja siltikään en ole aivan varma.

Luin eilen kirjan "punainen lumme". Tunsin vahvaa samaistumista. Itkin paljon kauheasti. Aina kun luulin sen menneen juuri ohi se tuli takaisin. Itkin lisää. Pitkän aikaa itkin ja nieleskelin. Pala kurkusta ei kadonnut. Siinä oli tyttö jonka sisällä oli kivi joka kiristi. Se oli jossain kohtaa psykoosissa. Vaelsi mustassa. Oli kadottanut itsensä. Se kuitenkin löysi itsensä uudestaan. Se tapahtui hitaasti. Sen jälkeen kun se oli kertonut kaikille. Pääsi psykiatriselle osastolle kun kieri lattialla huusi rimpuili ja meni psykoosiin. Se tyttö oli raiskattu. Sellainen pikkuinen ero muhun. Näin helpppo suomessa on saada hoitoa. Ei muuta kuin tulla raiskatuksi ja päätyä psykoosiin.

Voisin itkeä vieläkin. En kuitenkaan voi ilman kunnon syytä. Ei kai kukaan voi. Tahtoisin silti pystyä siihen. Auttaisi purkamaan, jos voisi aina vain raueta itkemään kun tuntuu ettei enää selviä. Se puhdistaisi. Mut en voi mitään.

Mä olen alkanut taas purra käsivarsia. Uudelleen luulin jo päässeeni siitä eroon. Mutta en joskus olen vain niin vihainen en pääse itseäni pakoon mitenkään muuten. En saa herätettyä itseäni siitä vihasta takaisin maailman. Kipu on ainoa mikä herättää. Se auttaa taas käsittämään ajan ja paikan. Ei se onnellisemmaksi tee. Antaa vain jotain todellista. Mustelmat on helpompi selittää "löin kai johonkin". Ne sattuu vain hetken ja jäljet häviää. Mutta sillä saa itsensä hereille. Revittyä iriti koomasta.

Tahtoisin jotakin jota voisin hoivata. Jonkun joka vaatisi mut pysyäkseen elossa. Olisi täysin riippuvainen. Olisin parempi kuin olen koskaan ollut. Olisin niin hyvä ja hellä. Rakastaisin ja silittäisin niin että koko sydän pakahtuisi. Sen seurassa mulla ei koskaan olisi huonoja päiviä. Olisin vain onnellinen. Saisin hellyyttä takaisin. Tuntisin kädet niskassa.

 Mä vaan jotenkin aina sattumalta hakeudun ihmisraatojen luo. Sellaisten jotka tarvitsee apua. Vähän kuin mä itse kai. Tarvitsen jotain josta voin huolehtia jotta olisin itse onnellinen. Tuntisin itseni merkitykselliseksi. En usko että osaisin olla edes sen kanssa oikein. Mun olisi varmaan pakko joskus mennä pois vain jotta saisin katsella kulman takaa miten se itkee surkeana ja huutaa nimeäni. Sitten voisin palata takaisin paijata sen ehjäksi ja sanoa että "enhän mä nyt sua rakas koskaan jättäis. Hakisin vaikka maailman ääristä". Kuivaisin sen kyyneleet, ja salaa myhäilisin sisäisesti kun mulla on sellainen valta.

Mutta mä opettaisin sille kaiken. Oikean ja väärän. Opettaisin sen rakastamaan. Elämään oikein mutta en koskaan voisi päästää sitä vapaaksi. Sen olisi oltava mun. Koska olisin itse todella aivan yhtä riippuvainen siitä en kestäisi ilman. Vaikka näyttelisin vahvaa mulla olisi sen silmissä auktoriteetti. Silti todella tarvitsisin sitä elääkseni. Sen palvovaa katsetta, ja takertuvia käsiä. Sitä miten se rakastaa mua viimeiseen hengen vetoon asti yhtä paljon kuin mä sitä. Se ei todellakaan olisi yksipuolista. Antaisin sille kaikkeni koko mun sydämen ja sielun. Rakastaisin koko ajan kauhealla vimmalla niin kauan että pakahtuisin.

Mua ahdistaa kun söin äsken. Haluaisin oksentaa, mutta mä en osaa. Olen kadottaanut taidon kirjoittaaa. Vittu. Kiroiluttaaa. Kaikki on vaan niin pirun vaikeaa kun ei oo ketään kelle puhua. Jos kertoo että ahdistaa se nähdään jotenkin yhdentekevänä. Kukaan ei ymmärrä miltä se tosiaan tuntuu kun haluaisi repiä omat sisäelimet irti. Kukaan ei koskaan ymmärrä mua. Tahtoisin taas jotenkin repiä ja raadella. Kaiken ihon irti. Vittu oksettaa, ihan kauheasti liikaa.

Olen liian vihainen. En osaa enää kuvailla kauniisti tahtoisin vain huutaa.

Tahtoisin  itkeä paiton alla tätä ihan hirveetä ja isoa maailman tuskaa. Mua pelottaa kauheasti, pala jäi kurkkuun kun kuulin. Pelkään kai maailman loppua tai jotain kaikki on vaan liian vaarallista. Musta tuntuu että katse on tyhjä. En saa enää kiinni. Tai otetta mistään kaikesta. Se vie mukanaan. En osaa enää kirjoittaa. Apua auttakaa jo saatana.

Väsyttää enemmän kuin koskaan. En jaksaisi enää selviytyä. Päivästä toiseen suorittamista. Pelkään että palan loppuun. Tai niin kai tapahtuukin, ennemmin tai myöhemmin. Tahtoisin apua. Osastolle tai jonnekin. Että joku vuorostaan huolehtisi musta. Saisin vain nukkua. Pois kaiken ikävän tuskan väsymyksen.

Kroppa koittaa vastata mun pahaan oloon fyysisella taudilla. Tai sitten vain luulen en tiedä. Ehkä keho ei huomaa henkisiä tiloja. Olen vain saanut jonkun tavallisen viruksen. Ei auta mulla ei ole aikaa sairastaa. Ei aikaa jäädä pois mistään. Liikaa tekemistä. Selviytymistä. Sylki maistuu kuumelta. Voi kuinka tahtoisinkaan vain nukkua. Aina ikuisesti. Niin kauan että olisin taas onnellinen. Herätä uutena ihmisenä. Onnellisempana ja ehyempänä.

Mun unelma on vain olla onnellinen. Vielä jonain päivänä täysin onnellinen, ja jotenkin tasapainoinen. Kaikesta olisi kulunut kauan. Miettisin tätä aikaa vain menneisyytenä yhtenä osana sitä. Aika olisi kullannut muistot ja arvet käsissä täysin haalentuneet. Voisin auttaa muita. Kertoa että kyllä minullakin on joskus ollut vaikeaa.

Paino ahdistaa taa ihan liika. Miksi en voi olla vain luuta ja nahkaa. Miksi en voi olla laiha ja onnellinen. Laihana olisin sitä (kai) ainakin tahdon uskoa niin.Mikä voisi olla ihanampaa kuin se kun illalla käpertyy itseensä eikäpolvien ja vatsan väliin jäisi yhtään läskimakkaraa. Siinä kohtaa olisi tyhjä kohta. Kylkiluut olisivat sormin laskettavissa. Kuinka onnellinen olisinkaan. Olisi paljon helpompi kadota jos olisi pienempi, ja kaevyempi. Voisi vain  haihtua. Voisi lennähtää lintuna pois, mutta minulla ei ole linnunluita. Ei edes siipiä. On vain järjetön viha itseä kohtaan. Tahdon oksentaa kun huomaan miten vatsasta saa puristettua nyrkin täydeltä ihraa. Päässä kaikuu vain LÄSKI LÄSKI LÄSKI. Eikä se anna mulle rauhaa.

Mä olen ajatellut paljon ehkä liikaakiin. Nyt on päiviä jolloin on valoista ja kaunista. Päiviä jolloin ei ahdista. Silti tää ahdistus ei ole vielä menneisyyttä. Vieläkin tulee niitä päiviä jolloin ahdistaa ihan liikaa. Sitä ei saa pois se kasvaa ja laajenee pyrkii ulos. Päiviä jotka päättyvät vereslihalle raavittuihin käsiin. Mä en osaa auttaa itseäni.

Tätä on jatkunut jo ihan järjettömän kauan. En osaa enää edes laskea. Mietin vain entä jos tää ei päätykään. Totta on että mua ei ahdista niin usein kuin ennen. Joskus olen jo lähellä iloa. Ehkä tunnenkin sitä en osaa vain tunnistaa sitä niinkuin ennen. En osaa tunnustaa nyt olen iloinen ja onnellinen. Mietin jos tästä ahdistuksesta onkin tullut normaali tila. Tai jos olen muuttunut niin tunnottomaksi etten huomaa että se on loppunut. Jos en tunnistakaan enää rajaa normaaliuden ja ahdistuksen välissä. Luulen että kaikki on yhtä ja samaa ahdistusta. Koko ajan ollaan hiukan miinuksen puolella välillä käydään nollassa. Jos mun sielu onkin vain turtunut. En pääsekään tästä enää ylös päin. Paras mihin mä enää pystyn hipoo nollaa parhaimpina hetkinä asteen tai muutaman plussan puolelle. Ei kuitenkaan koskaan enää täysin lämmintä. Jos tämä onkin vakiintunut mun normaali tilaksi.

 Ajatus on itsessään on jo liian karmaiseva. En tahdo miettiä sitä. Mutta mun on pakko. Se palaa mieleen aina uudelleen. Tuntuu kuin joku kouraisisi mun sisä elimiä syvältä kun ajattelen sitä. Tietenkin mä tahdon vielä olla onnellinen. Mutta entä jos se toinen puoli onkin jo nielaissut mut, syönyt sisäänsä. Sitä entistä, iloista ja onnellista minää ei ole enää olemassa. Se on kadonnut jonnekin kaiken ahdistuksen massan sisään. Syöpynyt osaksi sitä. Se olisi liian kauheaa tahdon huutaa tuskasta, ja itkeä kun ajattelen sitä. Tietysti tahdon olla vielä onnellinen samanlainen kuin ennekin. Miksi en voi vain päättää ja onnistua ? Miksi ?

Miksi menneisyyttään ei voi saada takaisin ? Lapsuutta ja sen sellaista. Sitä helppoa aikaa elämästä. Kun kauheinta mitä saattoi tapahtua oli että unohti tehdä läksyt. Ei ihmissuhteita, ei liian korkeita painoindeksejä eikä sisällä ikuisesti vellovaa ahdistusta.

Muistan mun lapsuuden jotenkin niin kauniina suloisena. Ihan kuin isän alkoholismia ei olisi silloin ollutkaan. Muistan kuin äiti olisi jaksanut lukea aina uudelleen mun rakastamia lasten kirjoja. Nyt ne vain istuu ulkona polttaa tupakkaa harmaina vanhoina ja masentuneina. Miksi soitan Anssi Kelaa soitan ja kidutan itseäni. Miksi me muutettiin ? Mulla ei ole enää mitään mistä pitää kiinni ? Ei ole mitään kaunista mitä voisin muistaa tästä asunnosta. Miksi mulle ei voida lukea narnian tarinoita niin kauan että nukahdan ? Miksi en voi olla niin pieni, ja niin kovin turvassa ? Olen aivan liian suuri suuri ja lihava. Oksettava ja ihrainen läski.

Kemian opettaja puhui alkoholeista sanoi ettei kukaan meistä varmaan osaa kuvitella millainen olisi alkoholisti. Voi kuinka hyvin mä tiedän tietäisipä sekin. Tietäisipä se vain millaista on tulla kotiin. Kaljan haistaa saman tien. Sen kuulee äänestä, näkee silmistä. Se joi jouluna. Mun elämän paskin joulu. Taas yksi huono muisto tätstä talosta. Mä vain tahdon lapsuuden takaisin.