Tahtoisin jotakin jota voisin hoivata. Jonkun joka vaatisi mut pysyäkseen elossa. Olisi täysin riippuvainen. Olisin parempi kuin olen koskaan ollut. Olisin niin hyvä ja hellä. Rakastaisin ja silittäisin niin että koko sydän pakahtuisi. Sen seurassa mulla ei koskaan olisi huonoja päiviä. Olisin vain onnellinen. Saisin hellyyttä takaisin. Tuntisin kädet niskassa.

 Mä vaan jotenkin aina sattumalta hakeudun ihmisraatojen luo. Sellaisten jotka tarvitsee apua. Vähän kuin mä itse kai. Tarvitsen jotain josta voin huolehtia jotta olisin itse onnellinen. Tuntisin itseni merkitykselliseksi. En usko että osaisin olla edes sen kanssa oikein. Mun olisi varmaan pakko joskus mennä pois vain jotta saisin katsella kulman takaa miten se itkee surkeana ja huutaa nimeäni. Sitten voisin palata takaisin paijata sen ehjäksi ja sanoa että "enhän mä nyt sua rakas koskaan jättäis. Hakisin vaikka maailman ääristä". Kuivaisin sen kyyneleet, ja salaa myhäilisin sisäisesti kun mulla on sellainen valta.

Mutta mä opettaisin sille kaiken. Oikean ja väärän. Opettaisin sen rakastamaan. Elämään oikein mutta en koskaan voisi päästää sitä vapaaksi. Sen olisi oltava mun. Koska olisin itse todella aivan yhtä riippuvainen siitä en kestäisi ilman. Vaikka näyttelisin vahvaa mulla olisi sen silmissä auktoriteetti. Silti todella tarvitsisin sitä elääkseni. Sen palvovaa katsetta, ja takertuvia käsiä. Sitä miten se rakastaa mua viimeiseen hengen vetoon asti yhtä paljon kuin mä sitä. Se ei todellakaan olisi yksipuolista. Antaisin sille kaikkeni koko mun sydämen ja sielun. Rakastaisin koko ajan kauhealla vimmalla niin kauan että pakahtuisin.