Mulla on kaikki hyvin. Mun pitäisi olla onnellinen koska mun elämässäni ei ole minkäänlaista vikaa. Ei elämässä eikä kenessäkään niissä joitten kanssa mä sitä elän. Se on aivan totta. Koska se vika on mussa. Vai kuuluisiko mun edes sanoa vika. Ei ehkä vika vaan se kaikki minkä vuoksi mä olen näin väärä ja kieroon kasvanut. Se on täällä mun sisällä pään sisällä.

On vaan niin kovin vaikeaa olla esittää oikeanlaista kun kuitenkin tietää miten väärä oikeasti on. Pään sisällä joku kuitenkin kaiken aikaa huutaa sulle että olet väärä ja saastainen. Sanotaan ettei sitä kaikkea pahaa oloa saa purkaa itseensä. Sanotaan ettei sitä saa purkaa muihin. Mihin sitä sitten pitää purkaa ? Jos en satuta itseäni satutan sitten muita. Minä itse on kuitenkin parempi vaihtoehto eiväthän muut niitä syyllisiä ole vaan mä.

Olisi onnellista jos voisi lopettaa tämän tuskan. Mä en uskalla.

äiti sanoi että mä en tee mitään muuta kuin istun ja vittuilen muille. Se kertoi mulle että mun elämässä on kaikki hyvin kaikki mulle tuodaan eteen kaikki ja osaan olla ainoastaan vittumainen. Kyllähän mä tiedän. Tiedän liian hyvin. Miksi se ei voisi kysyä ? Miksi se ei voisi kysyä miksi olen tällainen ? Miksi tahdon satuttaa ? Ei sitä kiinnosta selitykset sitä kiinnostaa vain se toteamus ttä vika on mussa. Niinkuin en jo tietäisi. Sanoo että satutan sitä. Mietin mielessäni kuinka paljon enemmän se sattuisi jos todella satuttaisin. Kertoisin kaiken. Rakastan sitä liian paljon en voisi tehdä sitä sille. Siksi kannankin tätä kaikkea sisälläni maailman tappiin asti.