Olen alkanut miettiä tätä kipua jotenkin eritavalla. Tai alkanut pikkuhiljaa huomaamaan että suhtaudun siihen nykyään eritavalla. Se on jotenkin niin tuttua että olen jo tottunut. Tuuditan sitä sisälläni kuin lasta. Se alkaa olemaan jo niin tavallista että se tuntuu turvalliselta. Jos huomaankin jonain päivänä ettei sitä ole olen jo melkein huolissani. Onko joku vaihe loppumassa ? Ei mä en halua päästä irti. Juuri kun olin tottumassa, oppimassa elämään kaiken kanssa.

Jotenkin jännästi pelkään sitä että tää kipu loppuu. Pelkään onnea. Olen jo tottunut siihen miten sisällä kouristelee ja viiltää kaiken aikaa. En ole varma tahdonko päästä eroon. Toisina päivinä tahdon toisina taas en. Joskus sattuu vieläkin niin peljon että meinaa tukehtua. Ja siltikään en ole aivan varma.