Ei mä en tahdo olla tässä. En kestä. Olen helvetin epäonnistunut. Mä olen lihonut. Ihan hirveästi. Olen inhottava, ja epäonnistunut. Järjettömän pettynyt itseeni. Mä painan järjettömiä määriä. Mikä tässä nyt on vikana ? Mä todella aion yrittää tällä kertaa tällaisessa saastaisessa ja inhottavassa kehossa en elä.

Mä olen hukassa. Mä en tiedä mistään mitään, ja mä olen hukannut itseni.

Mä olen ihan perkeleen yksin. Ei ole ketään. Jos mulla ei ole ollut henkisesti ketään niin nyt ei ole edes fyysisesti. Istun yksinäni kun ketään ei kiinnosta. Ei muakaan. Tolkutan itselleni kuinka vain opiskelen enkä tarvitse ystäviä.


Kunpa tätä kaikkea ei olisi. Ei mua. Se on kesäisin poissa. Harmaat aamut tuo sen takaisin en elä ilman sitä enkä sen kanssa.

Mä olen jotenkin kuvitellut olevani niin saatanan onnellinen. Kaikki on hyvin, ja elämä on ihanaa. Niin säälittävän naiivia. Mua väsyttää, pelottaa. Mietin taas vain eikö tää koskaan lopu ? Silloin kun se joskus alkoi, siitä on jo saatana vuosi. Vieläkin joudun elämään sen kanssa. Uskoin että aika syö kaiken pois. Paskat. Olen jotenkin vihainen. Itselleni. Eikö tää voisi vain loppua ? Enkö mä todella ole kokenut tarpeeksi enkö ? Mitä sellaista olen tehnyt etten, saa elää ? Nauttia. Miksi mä en saa sitä minkä kaikki muut saa. Onnea ? Mitä mä olen tehnyt. Mitä olen tehnyt väärin ?

Olen nähnyt lähiaikoina hirveitä määriä painajaisia. Heräänyt taas yöllä, ja hyperventtiloinut. Söin kynnet tyngiksi, ja imeskelin niitä tynkiä joissa maistui veri. Ei ei ei, kaikki vain kiertää kehää. Alkaa alusta. Palaa jotenkin siihen samaan. Pelkään itseäni. Jotenkin mä olen ollut niin heikko ja siinä tunteiden pyörremyrskyssä että olen antanut sen toisen puolen palata. Sen joka kuiskii korviin kuinka huonoa, ja yhdentekevää kaikki on. Miten olen heikko enkö koskaan pääse ylös. En vain jaksa olen niin helvetin väsynyt. Eikä kukaan voi koskaan ymmärtää sitä tyhjyyyttä, ja kipua itä mä kannan sisälläni. Mä vain jotenkin. Kaikki on vaan niin... tappavaa. Ei jaksa ei nyt.

Eikö joku voisi nostaa mut kun olen liian heikko nousemaan ja ryven vain tässä loputtomassa itse säälissä joka nielee mua. En vain yksinkertaisesti jaksa taistella vastaan. Miksi ihmeessä ? Joskus kun olen yrittänyt olen kuitenkin aina pudonnut uudelleen. Annan itseni vaan hukkua sinne tummaan veteen. Nukahtaa, se menee keuhkoihim, ja tappaa mutta entä sitten. En jaksa, nostkaa mut ylös silittäkää niskaa ja kertokaa suloisia kliseita siitä kuinka kaikki muuttuu paremmaksi.

On kauheaa kun tajuaa kerta toisensa jälkeen ettei koskaan tule olemaan tarpeeksi. Mä tahtoisin vain olla onnellinen. Tulen aina olemaan melkein en koskaan tarpeeksi. Tahtoisin olla sulle kaikki niin ettei kukaan pystyisi koskaan olemaan enempää kuin mitä mä olen. En vain ole. En tarpeeksi ihana, ja puoleensa vetävä. En niin että mun kanssani todella voisi tahtoa olla. Olen vain niin helvetin isossa solmussa itseni kanssa. Sanoisit jotain kauniin kliseistä, ja sulista joka avaisi mut. Ei on vain liian iso hiljaisuus meidän välillä. Mua pelottaa kun tajuan ettei mikään koskaan palaa ehkä enää niin kauniiksi kuin mitä se oli. Se oli vain joku hetki en ole niin hyvä että voisin koskaan todella olla sulle jotain.

Tummemmat vedet aaltoilee taas rantoihin.

En osaa enää kirjoittaa syön vain nahkaa sormista irti ja koitan itkeä sitä kipua pois joka ei koskaan lähde. Mietin voinko koskaan päästää siitä kaikesta katkeruudesta irti. Kenelläkään ihmisillä ei pitäisi olla oikeutta riistää multa itseäni.

Onko oikein koittaa hukuttaa itsensä jonnekin menneeseen ? Onko oikein koittaa yö toisensa perään nähdä selkounia henkilöstä jota ei voi koskaan saada ? Tuntea elävänsä eniten niissä unissa joissa ne kauniit hetket toistuvat, ja sen kadonneen lämmön voi edelleen tuntea. Onko se oikein ? Jos ei mitään muuta enää ole. Jos siellä on kaikki se mitä tahtoisi olevan ? Vai kadotanko mä itseni niihin unelmiin joilla ei enää ole mitään pohjaa, jotka ovat enää pelkkiä muistoja ?

Olikin jo liian tasaista ja kaunista liian kauan. Kai mä jossain tiesin että se ei tule päästämään irti. Se vain nauraa kun saa mut luulemaan niin. Katson tykyttävää rannetta. En mä osaa lopettaa. Osaisin kai mutta kun se kipu palaa aina mun sisälle. Sen pitää päästä jotain kautta pois. Koskaan musta ei tule kaunista ehjää... ehkä ei koskaan mitään. Olen vain sisältä liian rikki. Olen liian hyvä näyttelemään. Kukaan ei näe sitä tuskaa mun sisällä. Sitä myrskyn lailla riehuvaa ahdistusta. Vielä vähemmän syksyllä. Kun saan oman kodin. Siellä kukaan ei ole peittelemässä nukkumaan. Tai kertomassa satuja joissa on onnelliset loput. Ei kai ole ollutkaan. Koskaan. Nyt ei kuitenkaan siitä ole enää toivoa.

Se tunne kun vieras poika hymyilee liikennevaloissa ja sanoo "hei". Se tarjosi tupakkaa ja tokihan mä otin se oli niin suloinen (--: Ei se tupakkakaan sen pahemmalta maistunut. Olin onnellinen. Se heilutti vielä kun käännyttiin liikennevalojen jälkeen eri suuntaan. Ei kai tiennyt miten paljon piristi. Tein 100 asiaa joita tahdon elämäni aikana tehdä listan. Okei se on vielä vaiheessa olen 50 puolessa välissä saan sen vielä valmiiksi (--: Ajattelin tehdä samanlaisen kesälle.

Olen hirveän onnellinen, odottava, ja utelias. Peruskoulu loppuu ja mulla on koko maailma. On mun elämä jolla voin tehdä mitä ikinä tahdon. Kesällä tahdon kokea ihan kaiken. Joka ainoan jutun. Ei ole mitään mikä estäisi. Tahdon valvoa ne valoisat yöt, ja nauraa niin paljon että vatsaan sattuu. Tahdon suudella, ja humaltua siitä kaikesta mitä mulla on. Kävellä palajain jaloin ja unohtua yöksi jonnekin.Syödä paljon jäätelöä ja nauttia. Kertoa kaiken, ja unhotaa sen kadonneen kivun.

Koska nyt olen viisaampi kuin koskaan. Ymmärrän että mulla on kaikki kun mulla on tämä elämä. Voin tehdä mitä ikinä tahdon ja se jos mikä on mieletöntä. Tällaisia hetkiä mä rakastan.

Sua ei kiinnosta enää. "toivottavasti tää ei vaikuta meidän ystävyyteen" käyttäytyisit sitten niin. Oltaisiin nyt aikuisia. Mutta me ei osata. Koitetaan esittää niin perkeleen viisaita vaikkei tiedetä mistään mitään. Osata edes omia tunteitamme käsitellä. Mä koitan niitä käydä. Sä kai hautaat ne jonnekin. Mitä turhia kaivelemaan, yksi epätoivoinen sinne tai tänne. Sehän on vain yksi maahan hakattu sielu.

En ole sulle mitään. En enää. Etkö muista tiedän taatusti etteivät ne kipinät olleet mitään mielikuvitus kavereita. Aivan yhtä aitoja sullekin. Et vain tahdo muistaa. Kaikki ne sylissä istumiset, ja katseet. "Onks sulla kylmä ? Tuu tänne sähän ihan täriset" "Oi eikai sua sattunu kultapieni". Sattu aivan perkeleesti. Sattuu edelleen.

 Kyllä mäkin vielä tulen unohtamaan sut niinkuin unohdit mut. Mutta nyt en tahtoisi mitään muuta, niinkuin sen onnen takaisin. Mutta se vain teke niin kipeää. Miten se voisi tehdäkään muuta, kun yhtäkkiä on kuin ilmaa. Aina on joku joka on hiukan tärkeämpi kuin sinä. Mitä niistä pehmeistä sanoista, joihin saattoi melkein kietoutua. Mitä huulistasi ihollani, ja leuastasi kaulakuopassani. Nehän ovat vain merkityksettömiä seikkoja.

Hakkaan päätä seinään ettei tarvitsisi ajatella. Luulin että pärjäisin ilman kaikkia muita, sitten tuli yksi joka teki sen kaiken valheeksi. Huomasin etten pärjääkään. En pysty tähän. Tää kaikki nielee mua taas. Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Hakkaan päätä seinään, kun siellä huudetaan. Hakkaan ja itken. Kipu turruttaa mutta vain hetkeksi. En tahdo olla näin vitun epätoivoinen. Näin avuton. Ihan kuin en pärjäisi ilman yhtä surkeaa luuseria, joka vain satutti. Niin se vain on en mä pysty tähän. Koitan kovasti olla vahva mutta se on hyödytöntä. En mahda mitään sille että muhun on tullut asumaan kauhea kaipuu. Kaiken tän muun lisäksi. Juuri kun luulin että olen niin korkealla. Tuli tämä yksi sai mun pään sekaisin. Sitten se lähti, ja nyt on vain tyhjyys

Mä en koskaan enää tee sitä virhettä. En koskaan enää kerro mun tunteistani. Siitä miten kiintynyt olen. Siitä tulee vaan surua. Mä vain satutan itseeni. Pitäisi kai kiertää ne tunteet hiukan kauempaa.

En voi ajatella. Sanat menee sekaisin kun koittaa puhua. Liikaa ajatuksia., joissa liikkuu vain se yksi ainoa nimi. Sanoja joitten merkityksestä ei vieläkään ole varma. Itken kun Samuli Putro laulaa "Sinä olet minun toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi". Jos tää on todella sitä paljon puhuttua rakkautta en ole varma pidänkö siitä. Kauhee kaipaus ihan hirveän iso. Tieto siitä että asiat aivan todella pitäisi selvittää. Mä en voi valita muuta kuin kyllä, muuten kuolen kasaan. "Älä valitse sitä jonka kanssa voit elää. Vaan se jota ilman et voi elää"

Koitan kauheesti miellyttää. Vielä siinä sivussa itsekin elää. Mietin ennen jokaista sanaa että mitäköhän se nyt tykkää jos sanon tai teen näin. Saankohan koskea. Katsooko se nyt mua jotenkin omituisesti. Teinköhän jotain väärää. Miksi se ei vastannut. Suuttuikohan se nyt ? Mitä tein ja pitääkö pyytä anteeksi.

Kaiken aikaa elän sen pelon kanssa. Pelkään etten kelpaakaan. Että muut nauraa kuiskii selän takana että "mitäköhän tuo nyt itsestään oikein kuvittelee". Luulee kai olevansa jotain luulee että siitä pidetään tuollainen säälittävän homsuinen rassukka. Kuitenkin pelkään että menetän. Mietin että varmaan puhutaan selän takana, ja katsotaan vähän vinoon.

Olen niin moneen kertaan kokenut sen että sitä näkee pakostakin kaikkialla. Niin usein ollaan selän takana kuiskittu, ja suljettu siitä piiristä ulos. Olen tuntenut että olen väärä. En kuulu joukkoon. Koska olen sitä mitä olen. Olen hiukan liian lyhyt puhun, pukeudun ja kävelen väärällä tavalla. En vain sovi. En sulaudu.

En mä osaa olen niin monta kertaa yrittänyt. Koittanut sulaa osaksi sitä tiiliseinää. Ettei huomaataisi. Ettei tarvitsisi taas kuulla niitä huomatuksia "Et kai sä nyt tuollaista huivia käytä". Välittömästi riisuin sen huivin. Puna nousi poskille. Meinasin pyytää anteeksi. Anteeksi että puin sen en koskaan enää tee sitä virhettä.

Niin monena iltana olen itkenyt. Miksi en voi olla kuin muutkin. Olen koittanut huijata itseäni olemaan joku muu. En ikinä ole onnistunut. Se ei katoa. Vaikka olen nykyään oikeiden ihmisten seurassa se pelko säilyy selkäpiissä. Vartion siltikin jokaista liikettä. Mietin että pidetäänköhän musta. Mitä jos jäänkin äkkiä yksin. Kukaan ei enää huomaa että edes olen siinä. Tiedän etteivät ne tekisi sitä ja silti pelkään. Pelkään ettei minua tahdota tällaisena.

Kohtalolla on jotain mua vastaan mun vaaka hajosi )---: Tietysti olisin iloinen jos todella painaisin 35 kiloa mutta ei en ole laihtunut melkein kahtakymmentä kiloa muutamasssa päivässä.

Parempi. Tänään oli kaunista. Aurinko paistoi. Istuin nurmikolla ja leikin onnellista. OLinkin silloin. Hetken mietin millasita olisi jos elämä olisi sitä jokainen päivä, auringon paistetta ja onnea. Tai edes suurimman osan ajasta, useimpina päivinä.

Taas päässä pyörii ruoka. Ehkä maailman suurin kysymys. Kaikki tarvitsevat sitä kukaan ei elä täysin ilman sitä. Se on epäoikeudenmukaisesti jaettu. Ne jotka ovat syntyneet hyvinvointivaltioihin eivät syö. He laihduttavat, ja joka päivä täällä meillä joilla on varaa ylen katsoa ruokaa heitetään sitä järjettömiä määriä roskiin. Samaan aikaan kun muualla toivotaan että sitä olisi edes sen verran etteivät ne pallomahaiset lapset kuolisi. Ei jos leipä on hiukankin turhan kuivaa on varaa sanoa "hyi en syö" tai katsoa lautasella olevaa ruokaa inhoten. Näkisittepä miten muualla on. Arvostaisitte.

 Länsimaiset ihmiset laiduttavat kaiken aikaa. Tavoittelevat niitä tavoittamattomissa olevia kauneus ihanteita. Sairastuvat anoreksiaan. Kukaan ei tee mitään kukaan ei ota vastuuta. Se on liian suuri. Olkaa kilttejä miettikää. Miettikää sitä suhdetta ruokaan. Se on kuitenkin vain polttoainetta. Siitä on tehty niin paljon isompi numero.

Mä olen täynnä tätä kaikkea. Tätä itsesäälissä vellomista, ja kaikkea paskaa. Se on niin turhaa. Masennus kumminkin iskee vain niihin jotka antaa sille vallan. En tahdo antaa enää. Tänään päätin että pääsen ylös. En tahdo enää vajota. Ikinä. Muistan kyllä en ole unohtanut, muistan miten suloiselta se kaikki tuska tuntuu. Miten on rauhoittavaa kun antaa sen ottaa otteen. Mutta en tahdo sitä enää.

Koitan luottaa itseeni jos ihan todella yritän ehkä pääsen vielä ylöspäin. Koitan ihan tosissani jatkaa ylöspäin vaikka tiedän että se ottaa nilkasta kiinni puoli matkassa ja koittaa vetäöä alas. Se kuolee ilman minua niinkuin itse pelkäsin kuolevani ilman sitä. Todellisuudessa sen kanssa. Sehän se sai mut kuolemasta haaveilemaankin. Suloisempaa kuin tulevaisuus muka, mitä paskaa ? Tahdon elää. Mä todella tahdon.

Olen vielä epävarma. En siitä tahdonko tätä. Vaan siitä selviänkö. Kumminkin annan jossain vaiheessa periksi. Putoan uudelleen niihin kaikkein sumeimpiin mutiin. Tahdon kuitenkin yrittää.

Vastaisku on valmiina. Se näkee että pärjään olen laihtunut jo 2 kiloa. Se ei ole tarpeeksi mutta se on hienoa. Se tuo uutta voimaa.

Mun unirytmi on ihan päin helvettiä. Yöllä en nuku. Valvon ja kuuntelen muitten ääniä. En vaan jotenkin pysty. Ei mua varsinaisesti pelota. On vaan liikaa mietittävää. Yö on parasta aikaa ajattelulle. Kun kumminkin väsyttää on päässä jo valmiiksi sellainen sopiva sumu. Se on ihana tunne kun on ihan kuollut tahtoisi vain nukahtaa, mutta pakottaa itsensä pysymään vielä hetken ja vielä hetken hereillä. Sitten kun lopulta antaisi itselleen luvan nukahtaa uni on jo kyllästynyt odottamaan. Sitten meneekin aamu tunneille asti kun pyörii hikisenä lakanoissa, ja miettii mitä kaikkea varjoihin mahtuisikaan. Pelkää itseään.

Olen vieläkin näitten nukkumis juttujen kanssa kuin joku pahainen kakara. Yöllä täytyy tarkistaa valot päällä ettei missään varmasti ole ketään, tai mitään. Kättä en uskalla roikottaa sängyn reunan yli, ja peiliin ei saa öisin katsoa. Mitä kaikkea siellä voisi ollakaan vastassa. Kai se pahin pelko siellä yleensä oikeasti odottaakin. Loppuen lopuksi käpertyy ihan pikkuiseksi kasaksi puristaen peittoa itseään vasten ja nukahtaa hikisenä jonnekin sinne tunteiden viidakkoon.

Olen yrittänyt olla paremmin. Kai ollutkin. En ole juuri syönyt. Yhden leivän päivässä sekin on liikaa. Tuntuu että vaaka on rikki. Se ei näytä niinkuin tahtoisin. Haluaisin hakata päätä seinään. Kun ympärillä huudetaan. En osaa olla tässä. En niinkuin kuuluisi.

Vajoan taas siihen tuttuun tummuuteen. Kaiken tämän kokeminen uudelleen on jopa melkein turvallista. Kävin joskus muutamia vuosia sitten tämän kaiken läpi. Se oli sitä aikaa kun päässä pyörivät vatsalihassarjat, ja lenkkeily. Se oli sitä aikaa kun koitin työntää sormet kurkkuun mutten saanut ulos mitään muuta kuin limaa. Silloin olin hetken onnellinen kun paino oli muuttunut nelosella alkavaksi. Toivon että pystyisin siihen uudelleen. En tiedä pystynkö. Haluaisin pudota sinne. Sinne missä en vain tiedä olevani aina hiukan liian paljon, vaan myös teen asialle jotain. Sinne tahdon uudelleen. Huomisen elän purukumilla ja limulla. En tahdo syödä koska if you eat you will be fat

10 vuotta ikää lisää. Istuin sylissä ja ideat olivat vielä illalla hyviä. Jokin huusi korvaan että teen väärin. Ahdistaa se tietoisuus. Suudelmia jotka maistuivat alkoholilta, ja tupakalta. Silloin ajattelin että näin on hyvä. onneksi ei tarvitse enää tavata.

Ensimmäinen kun julkaisen jotain joka ihan todella pala jotain mun elämästäni. Siitä konkreettisesta ei vain siitä mikä on mun pään sisällä. Tällaisen maalasin. Ei en ole lahjakas mutta siinä on paperilla kaikki

Koko ajan mun on pakko koittaa elää itseni kanssa. Olen aina hetkiä ilman ahdistusta varjoja. Siteen tulee joku joka sanoo jonkun pienen väärän sanan ja saa kaiken taas kaatumaan. Eikö ne ymmärrä. Olisivat hiljaa muhun ei saa koskea. Eivätkö ne ymmärrä miten vastemielinen olen. Mun ei pitäisi mennä ulos kun olen tällainen. Kukaan ei tahdo nähdä näin väärää. Värähdän kun mua kosketaan, oksettaa.

Katson itseäni peilistä. Inhottavaa, katson aina uudeleen vaikka joka kerta tiedän mitä mä tulen näkemään. Mikään ei muutu miksikään. Joka ainoa päivä kipuan vaa'alle vaikka tiedän ettei se koskaan muutu miksikään. Ei mulla ole tarpeeksi itse kuria. Mun pitäisi painaa ainakin 10 kiloa vähemmän. Miksi en voi olla alipainoinen ? Miksi ? Silloin voisin ehkä elää itseni kanssa. Miksi mulle ei anneta sitä onnea ? Miksi mun ei anneta päästä tästä kaikesta irti ?

En mä tästä miksikään muutu. Tulen aina olemaan näin väärä. Tulen aina roikkumaan, enkä koskaan kalisemaan. Ei koskaan linnunluita, vain lihava lihava lihava. Tahdon olla jotain, paremmin itselleni.Toivon ettei mua katsottaisi, ettei mulle puhuttaisi. Silloin voisin ehkä unohtaa. Unohtaa että olen olemassa. Jos kaikki muutkin unohtaisivat ehkä silloin katoaisin. Sulautuisin osaksi tuulta.

Luin kirjan appelsiinityttö. Se vaikutti muhun. Avasi mun silmät, jollain tapaa. Vastasin vaikeisiin kysymyksiin. Vastasin kuitenkin kyllä. Mä olisin valinnut kumminkin tämän pienen seikkailun elämän jos mun olisi pitänyt valita joten mulla ei ole oikeutta lopettaa sitä. Kaikki on kuitenkin vain yhtä suurta satua jossa on tietyt säännöt. En saa toimia niitä vastaan koska kerran mulla oli mahdollisuus valita.

"Kuvittele että olit tämän sadun kynnyksellä kerran monta miljardia vuotta sitten, kun kaikki luotiin. Sitten saisit valita, haluaisitko syntyä elämään tälle planeetalle.  Et saisi tietää, milloin eläisit, etkä myöskään saisi tietää, miten kauan saisit olla täällä, mutta et misään tapauksessa muutamaa vuotta kauempaa. Saisit tietää vain sen, että jos päättäisit joskus tulla maailmaan, sitten kun aika on tullut, joutuisit ennen pitkää myös luopumaan kaikesta."

"Olisitko valinnut elämän joskus sadantuhannen tai miljardin vuoden päästä?"
"Vai olisitko kieltäytynyt olemasta mukana leikissä koska et hyväksy sääntöjä?"

Olisin edes jotain. Jos olisin hiukan vähemmän olisin paremmin.

En kerro kenellekään miten mua sattuu.
En kerro kenellekään miltä tuntuu kun on aina vain melkein ei koskaan tarpeeksi.
En kerro kenellekään miltä tuntuu kun ei tunnu.
En kerro kenellekään millaista on kun on itselleen väärä, aina väärässä paikassa, väärässä kehossa.

Kukaan ei tiedä millaista on kun sisältä on jokainen tie tukossa. Eikä pääse pois. Koittaa turhaan pyristellä irti. Kukaan ei koskaan saa tietää. Koska minä en kerro. En kerro millaista helvettiä on olla minä. Päivästä toiseen tässä ja nyt. Väärä keho, ja likainen inhottava mieli. Joka suoltaa ahdistavia ajatuksia kuin jokin helvetin tehdas.

Äänet on alkaneet taas huutaa liian kovaa. Hallitsemattomasti. Ne ovat niitä kadonneita sileluja. Niitä jotka olivat liian kipeitä, ja lasisia elämään. Ne kostavat mulle, huutavat suoraan korvaan että olen väärä. Tahtoisin syödä lasinsiruja kun tuntuu että hevosgeeli syövyttää koko nahan niskasta iriti. Mä nautin siitä. Kylmä, kuuma. Kylmää hikeä. Luulin että nää ajat olisivat jo ohi.

Taas olen hyperventtiloinut kahtena päivänä kun olen tullut koulusta kotiin. Kun pyöräilee vasta tuuleen, ei vain ole mitään ahdistavampaa kuin se ettei pääse yhtään eteen päin vaikka käytää joka ikisen voiman. Koko se polkeminen on mulle kuin jotain helvetin siäistä kamppailua. En osaa. Eilen nojasin naapurin aitaan ja hyvperventtiloin. Olisin voinut jäädä siihen. Vetää hupun päähän tuntui melkein turvalliselta istua siinä auringon kuivattamalla ruskealla ruoholla selkä sitä valkoista aitaa vasten pää polvissa. Pelkäsin vain että joku tulee mut leimataan "tuo on se hullu tyttö" tai "sillä ei vain ole kaikki ihan hyvin"

Taas uusi todiste etten ole vieläkään ehjä. Kuka jaksaa yrittää kun kaikki tapahtuu näin pirun hitaasti. Juuri kun luule päässeensä pikkuisen ylöspäin tippuu taas lisää.

Mä olen paremmin. Joka hetki vähän paremmin. Joka hetki hiukan pidempiä onnellisia aikoja. Ehkä voin vielä joskus täyttyä tästä kaikesta. Unohtaa sen puolen joka melkein nielaisi mut jonnekin pohjalle. En voi heittää sitä pois mutta voin haudata sen. Jonnekin niin syvälle ettei tarvitse muistaa. Ettei tarvitse repiä niitä kauniisti parantuneita, rupisia haavoja joka saatanan päivä auki. Ettei tarvitse muistella.Muistaa. En halua muistaa niitä päiviä jotka ovat aivan liian lähellä. Niitä päiviä joina upposin jonnekin syvälle tummaan veteen enkä nähnyt tai tuntenut ketään muita kuin itseni, ja sen toisen joka oli vain mun tuskani ruumiillistuma itseni sisässä.

Vieläkin se odottaa mua joka ainoa päivä. Tulee kiinni kylkeen, ja kuiskii korviin mun omia ajatuksia, niitä haudattuja ajatuksia. Niitä joita ei saa muistaa. Pitää sulkea korvat. Joskus ne kuitenkin pääsevät aivoihin asti. Silloin sut vallataan. Siitä ei pääse eroon. Silloin menee taas koko ilta siinä kouristuksen omaisessa helvetissä. Siitä ei vain pääse pois. On pakko odottaa yötä että voi unohtaa. Yössä on toivoa. Ehkä aamulla kaikki on paremmin. Aamut ovat kauniimpia. Valoisampia, melkein aina silloin kaikki on paremmin. Aamuisin voi taas haistaa maistaa ja tuntea. Tuska ei jaksa odottaa vierellä kokonaista yötä. Kaikkein pimeimpinä tunteina se hipsii jonnekin pois.

Ennen se oli sinnikkäämpi. Jaksoi valvoa ja nauraa sitä ivallista naurua sängyn vieressä vaikka koko yön. Joskus niin kovaa ettei se antanut sun edes nukkua. Se sai imettyä voimat musta, niin se jaksoi olla siinä.

Olen ylpeä itsestäni. En ole vielä terve. Toivon vain niin kovasti etten enää putoa. Tahdon pysyä tässä. En anna ottaa musta enää otetta. Ainakin toivon niin.

Mä en voi nukkua vaikka huomenna mun on pakko herätä. Valvon varmaan koko yön. Teen kaikki mitä on pitänyt tehdä. Mä en vain voi nukkua.

Ne ihmiset ovat onnellisia jotka elävät niissä omissa suloisissa pikku kuplissaan. Ne joilla ei ole aivoja, tai sitten ne on niitä jotka ei vain anna ajatuksille valtaa. Mä annan olen liian heikko kun ajatukset on niin vahvoja. Mä todella tahtoisin olla onnellinen, ja olen ollutkin nyt. Mä vain sisäistin äsken sen että jos tahdon pysyvän onnen mun täytyy sulkea kaikki muu ulkopuolelle. Mun pitää sulkea silmät kaikelta pahuudelta. Koko tältä helvetilliseltä maailmalta ja kaikelta sen vääryydeltä. En voi pelastaa muita enkä saa itsekään pelastauduttua. Mun on vain pakko elää sen kaiken kanssa. Ajatukset ei saa ottaa valtaa.

Ne ihmiset jotka eivät ajattele kaikkea maailman pahuutta. Ne ihmiset jotka eivät tunne muiden, koko maailman tuskaa omilla harteillaan ovat niitä jotka ovat onnellisia. Jos tahtoo olla onnellinen ei saa olla kiinnostunut rotusorrosta ei saa olla kiinnostunut elämiä jatkuneista sodista, nälänhädästä, tai kaikesta siitä viattomien, syyttömien ihmisten ja eläinten kiduttamisesta. Mitään maailman pahaa ei saa tiedostaa. Kaikki pitää sulkea ulkopuolelle. Mä vain tiedän aivan liian hyvin sen miten paljon pahaa täällä on. Olen tiennyt jo ihan pienestä lähtien että maailmassa on kauheasti pahaa. Olen uskonut olevani syyllinen, tai ainakin tuntenut syyllisyyttä koska olen kykenemätön auttamaan. En voi tehdä oikeasti mitään. Olen sisäistänyt kaiken aikaa sen miltä koko ihmiskunta sulkee silmänsä. Me ollaan kaiken aikaa hitaasti tuhoamassa itse itseämme. Maailma tuhoutuu meidän takia. En edes usko että siihen menee kauaa. Se on vain todellisuus mun pitäisi elää sen kanssa. Se on vain niin pirun vaikeaa tyynnytellä itseään kun sen tietää. Kukaan ei tule auttamaan sua. Ei kukaan.

Mä olen pääsemässä tästä 8 kuukautta kestäneestä helvetistä irti. Olen ollut jo muutaman päivän onnellisempi kuin pitkään aikaan tuntuu melkein että onnellisempi  kuin ikinä. Se kun muistan viimeksi todella tunteneeni näin siitä on tosi kauan. Pystyn iloitsemaan pienistä jutuista. Kaikki on jotenkin selvempää on ihanaa kun tuntee jotain selvää eikä kaikki puuroudu sellaiseksi ihan liian tutuksi harmaaksi massaksi. Mä en halua että se sama kauhea ahdistus tulee enää koskaan takaisin mä tahdon elää mun elämän tällaisessa olotilassa. Voi melkein tuntea olevansa normaali. Mikään ei kurista. Mä vain olen niin onnellinen (--: Kuin minut olisi vapautettu päästetty pois jostain henkilökohtaisesta helvetistä. Toivon vain niin kovasti ettei tää ole ohimenevää. Rukoilen kyyneleet silmissä ettei tuska enää palaa ettei mun loppu elämä tule olemaan helvetti että voin aina tulla tuntemaan näin.


Jokainen aamu nousen putoamaan
Korkeushyppääjän taivaasta
Olen noussut ja laskeudun päälle maan
Vielä kamppailen päivisin
Taistelen öisin vastaan
Painovoimaa

Jokainen tajuaa klovnin kyyneleet
Olet draamakuningatar
Olet toistanut tuhannesti nuo eleet
Luet loitsuja
Maanittelet onnetarta
Eikä mee, pois sun perkeleet
 

Äiti äiti kerro mulle
mikä tärkeintä on sulle
kysyy pieni sydän tää
minne rakkaus jää
isä isä etkö kuule
älä kiireiltäs luule
että on kivaa yksinään

minne rakkaus jää
Minne rakkaus jää
  
Onko tässä maailmassa enää mitään taikaa
ne tarjoaa sulle vain laatuaikaa
ja jos kysyt että mikä mieltä kaivaa
ne sanoo: turha sun on sillä päätäs vaivaa
huolia on paljon ja rahaa liian vähän
mut mulle riittäis kun jäät tähän
istuttais alas ja kuunneltais vaan
kun maapallopyörii radallaan
sinä ja minä kahdestaan
mitään muuta ei tarviskaan

Noin pikkuset osaa laulaa oikeista jutuista. Miksi ei vois ottaa edes pikkuisen kontaktia. Kaikki elää siellä omissa yksityisissä kuplissaan. Koitin soittaa tätä äidille. Se ei sanonut mitään tuskin edes kuuntelin. 

Mä tahdon suoriutua. Haluan päästä tästä kaikesta eroon. Tulla vielä joskus oikeanlaiseksi. Olla niin oikeanlainen että mua voisi rakastaa. Tahdon saavuttaa jonkunlaisen hyväksynnän. Olla äidin silmissä rakastettava, vielä joskus. Mä olen liian tottunut siihen että olen aina se joka tekee kaiken väärin. Olen kiittämätön, ilkeä, ja laiska. Olen väärä. Mä tahtoisin niin kovasti olla oikea. Ansaita rakkauden. Äiti vielä joskus tulisi kertomaan että rakastaa jotain oikeaa tunnetta äänessään. Olisin niin hyvä ettei se olisi enää väsynyt. Ettei kasvojen uurteita pitkin kulkisi enää ainoatakaan kyyneltä. Mä tahdon niin kovasti kelvata. Teen mitä vain jotta se olisi onnellinen. Jaksaisi taas rakastaa.

Oon ollut melkein kokoajan onnellinen jo muutaman päivän. Lukuunottamatta niitä pikkuisia ahdistuskohtauksia. Kuitenkin ison osan mun ajasta. Tää on ihanaa (---:

Miedän piti koulussa yhden oppitunnin päätteeksii rentoutua. Laittaa pää pulpetille ja nukkua tai esittää nukkuvaa. Mä sain ihan hillittömän ahdistuskohtauksen. Enhän mä nyt voi mitään nukkua kun on tuhat ihmistä ympärillä. Kaikki hengittää, ja sen pystyy jopa kuulemaan. Tuntuu kuin ne hengitykset nopeutuisi kokoajan vaikkei ne mihinkään todellisuudessa nopeudu mun pään sisällä vain. Jokaisen kolauksen kuulee. Mä en todellakaan voi rentoutua.

Alkaaa tuntua siltä kuin pitäisi repiä iho irti. En meinaa pystyä olemaan paikallani. Olen vähällä huutaa täyttä kurkkua. Jännitän jokaisen lihaksen, ja puristan rannetta niin kovaa kuin pystyn. Inhoan tuollaisa hetkiä. On liian hiljaista. Juuri tuollaiset hetket on oivallisia pimeydelle. Silloin on helpoin saada valta. Pystyin taas taitelemaan sen verran en ruvennut huutamaan. En raapimaan itseäni. Istuin hiljaa olin kaikki lihakset jäykkinä ja puristin ranteen ihoa niin kovaa kuin ikinä pystyin. Ja mä selvisin koko sen helvetin vartin joka tuntui kokonaiselta viikolta. Selvisin vaikka tuntui että tuhat silmäparia tuijottaa joka suunnasta.

Mulla on kaikki hyvin. Mun pitäisi olla onnellinen koska mun elämässäni ei ole minkäänlaista vikaa. Ei elämässä eikä kenessäkään niissä joitten kanssa mä sitä elän. Se on aivan totta. Koska se vika on mussa. Vai kuuluisiko mun edes sanoa vika. Ei ehkä vika vaan se kaikki minkä vuoksi mä olen näin väärä ja kieroon kasvanut. Se on täällä mun sisällä pään sisällä.

On vaan niin kovin vaikeaa olla esittää oikeanlaista kun kuitenkin tietää miten väärä oikeasti on. Pään sisällä joku kuitenkin kaiken aikaa huutaa sulle että olet väärä ja saastainen. Sanotaan ettei sitä kaikkea pahaa oloa saa purkaa itseensä. Sanotaan ettei sitä saa purkaa muihin. Mihin sitä sitten pitää purkaa ? Jos en satuta itseäni satutan sitten muita. Minä itse on kuitenkin parempi vaihtoehto eiväthän muut niitä syyllisiä ole vaan mä.

Olisi onnellista jos voisi lopettaa tämän tuskan. Mä en uskalla.

äiti sanoi että mä en tee mitään muuta kuin istun ja vittuilen muille. Se kertoi mulle että mun elämässä on kaikki hyvin kaikki mulle tuodaan eteen kaikki ja osaan olla ainoastaan vittumainen. Kyllähän mä tiedän. Tiedän liian hyvin. Miksi se ei voisi kysyä ? Miksi se ei voisi kysyä miksi olen tällainen ? Miksi tahdon satuttaa ? Ei sitä kiinnosta selitykset sitä kiinnostaa vain se toteamus ttä vika on mussa. Niinkuin en jo tietäisi. Sanoo että satutan sitä. Mietin mielessäni kuinka paljon enemmän se sattuisi jos todella satuttaisin. Kertoisin kaiken. Rakastan sitä liian paljon en voisi tehdä sitä sille. Siksi kannankin tätä kaikkea sisälläni maailman tappiin asti.

Olen aina tahtonut osata lentää

Tahtoisin vain nukkua. Koska unessa en tunne mitään. En arvottomuutta, en surua, enkä tätä aivan järjetöntä tyhjyyttä. Yöllä mä voisin nukkua. Vielä pitkään sen jälkeen kun siihen olisi mahdollisuus pyröin hikisenä lakanoissa, ja hengitän liian nopeasti. Aamuisin en jaksaisi nousta. Teen kuitenkin kaiken automaattiohjauksella. Mulle ei anneta vaihotehtoja mun on vain pakko selviytyä, päivästä toiseen. Päivästä toiseen tässä kiristävässä nahassa.

Tahtoisin hakata päätä seinään. Välillä laitan kädet korville ja kainutan itseäni. Mun pään sisällä on silti liikaa ääntä. Ajattelen liian paljon. Voisnpa lopettaa sen. Se on niin kauheaa. koitan vain keinuttaa itseni jonnekin kauemmas tästä kaikesta. En kuitenkaan onnistu. Lyön kädellä poskelle että heräisin. En kuitenkaan herää. En enää koskaan. Liikaa asioita. Alan väkisinkin hyperventiloimaan. Siitä huolimatta jaksan joka ainoa päivä vääntää kasvoilleni sen helvetin tekohymyn. Kireäksi venyneet suupielet. Nauraa vaikka sisäisesti itken. Kuinka kauan voin jaksaa valehdella. kukaan ei anna mulle vaihtoehtoja.

Tahtoisin huutaa, niin kovaa että kurkkuun sattuisi. Mutta kärsin vain nahoissani. Opettaisipa joku minut taas tuntemaan. Huudan, muttta kukaan ei kuule. Tai sitten ihmiset vain sulkevat korvansa. Kuka ottaisi syliin kuka auttaisi. Ei kai kukaan. Olen liian vahva, jo melkein aikuinen. Ei sellaiset mitään huolenpitoa tarvitse. Kyllähän mä nyt selviän.

Eilen tiellä oli litistynyt lintu. Mun kädet puristi pyörän sarvia hiukan lujempaa. Oikeasti olisin tahtonut jäädä siihen. Raaputtaa sen raadon irti ja haudata pahvilaatikossa. Olisin ollut se hullu tyttö jolla on oranssi kaulahuivi. Kai se olisi enemmän kuin ei mitään. Silti en uskaltanut olen huomaamaton. Kiristää, se näkymätön korsetti, ja se toinen puoli. Olen kai kertonut liikaa. Hyi minua. Olen saastainen. Tällaisia ei kuuluisi edes olla.

Mä olen niin järjettömän yksin tän kaiken kanssa.En jaksaisi enää valehdella.

Tahtoisin itkeä.
Tahtoisin auttaa itseäni.
Tahtoisin taas olla onnellinen.

Asiat eivät vain käy niin helposti. Kävisivätkin. Naps, ja koko kipu olisi lopussa. Kai mä tiedän miten se olisi. En vain ole tarpeeksi vahva. Kai sekin kertoo jostain. Pienestä toivosta. Vaikken usko että sellaista on. Ehkä olen vain liian heikko, vaikka tiedän että se olisi ehkä ainoa asia joka auttaisi mua. En silti voisi tuottaa muille sitä kaikkea tuskaa. Mielummin kärsin yksin hiljaa itseni kanssa. Vaikka mua ei enää ole. On vain se kipu joka on ottanut mun koko persoonallisuuden omakseen.

Ihmiset tekevät asioita jotka tekevät heidät onnellisiksi mutta mitä tekee se jota mikään ei enää tee onnelliseksi ? Miksi tehdä mitään jos mikään ei tunnu miltään. Käytännössä olen jo kuollut joten miksi eläisin ? Toivo on niin kaukana ulottumattomissa. On monia ihmisiä jotka tietää mitä mä koen, miksi kukaan ei auta mua ? No ehkä siksi että kukaan ei tunne tätä niinkuin mä. Kukaan ei tiedä mitä helvettiä se on kun aamuisin herää siihen kun tahtoisi kuolla. Kirjoitin tästä runonkin joka sopii niin hyvin tähän että liitän sen tänne vaikka se on vanha. Se kuvaa mua silti on kuvannut joka ikinen päivä tämän kaiken alusta asti. Lukuunottamatta niitä muutamia kauniita päiviä, kun aurinko on paistanut kirkkaasti jopa mulle.

 se on helvettiä kun:

Siltä jonka sisällä asuu tyhjyys
on aivan turhaa kysyä "miltä tuntuu"

Se on helvettiä kun aamuisin joutuu tajuamaan
kaikki mitä minulla on,
on tässä enkä silti tunne onnea.

Se on helvettiä kun uneksii iltaisin
että voisi lähteä pois,
mutta unelmien sijaan
makaa sikiöasennossa peiton alla,
ja tuntee sitä hillitöntä tuskaa.
Tärisee, ja tukehtuu.

Se on helvettiä kun huomaa
ettei kukaan todelle välittänytkään.
Kun huomaa että ihmiset pelkäävät
sitä mitä sinä tunnet.
He juoksevat kirkuen pois
koska totuus on liian raskas.

Se on helvettiä kun huomaa
että on itse ollutkin se naivi,
ja ne ihmiset ovat oikeassa jotka ovat sanoneet
"kaiken joutuu lopulta kantamaan yksin"


Näin kirjoitin olin onneton. Olen edelleen.

Mikä mussa on vikana ? Olen nykyään hirvittävän ilkeä, tunteeton muitakin kohtaan. Luulen kai että mulla on oikeus siihen koska muakin sattuu. Kostan tätä mun mitätöntä tuskaa. En vain jaksa olla muitten tunteista kiinnostunut. Saatan sanoa kauheita asioita tajuta vasta jälkeenpäin miten paljon satutin. En osaa pyytää enää anteeksi. Koitan katsoa anteeksi pyytävästi, mutta ei ne sitä ymmärrä.

Milloin musta tuli tällainen ? Muistan että itse inhosin juuri tällaisia empatia kyvyttömiä ihmisiä. Voi ei miksi mä muutun ? Vihaan tätä ihmistä joka mua nielee. Se on kaikkea sitä mitä mä inhoan. Edustaa aivan vääriä arvoja. Se on vain liian vahva. Olen kaiken aikaa niin järjettömän väsynyt etten jaksa taistella sitä vastaan.


Kai mun silmistä näkee surun. Mutta en mä välitä. En jaksa enää välittää mistään. Koitan kätkeä kaiken jonkun ylipirteyden taakse. Todellisuudessa en koskaan ole ollut näin väsynyt. Välitän oikeasti vain itsestäni. Mun pään sisällä on niin paljon asioita. Kaikki tuntuu niin epäoikeuden mukaiselta, että luulen saavani sillä verukkeella luvan loukata muita. Se ei ole totta mä olen vain täysi paska. Mutta koittakaa ymmärtää olkaa niin kilttejä.

Tiedättekö sen olon kun on ollut jo pidemmän aikaa tosi alhaalla putoamassa kaiken aikaa. Ajatellut ettei usko että voi enää palata, kuitenkin on ehkä jossain joku ihan pikkuinen toivon hippu. Tuntee vielä joinain kauniina päivinä edes hiukan. Sitten tapahtuu jotain, viimeinen pisara. Sä et itke et huuda etkä riehu. Susta tulee vain tyhjä tunteeton.

Mun asia joka kadotti ei ollut iso. Se vain oli viimeinen asia. Mun olo ei kinä ennen ole ollut näin tyhjä ja kylmä. Olen pitkään ajatellut että kohta mut varmaan nielaistaan. Kohta en enää pysty nousemaan. Se ei vaan ollut vielä tapahtunut. Sitten tänään. Mä pelkään itseäni juuri nyt aivan jumalattomasti. Koitan pystyä itkemään. Se kertoisi jostain. Saisin jotain ulos. Mä olen vain hillittömän peloissani. Koska mä en tunne mitään. Oikeasti en ole enää peloissani. En niin että tuntisin pelkoa. En varsinaisena tunteena. Tiedän vaan että se on kauheaa. Mä tiedän jossian syvällä että nyt mä en enää nouse. Kaikki tapahtui viimein. Tiedän että tästä ei voi enää nousta. Nyt kaikki muuttui lopulliseksi. Kaikki sai sen lopun nyt mä olen tässä ikuisesti, ja vielä hiukan kauemmin.

Mä en jaksa enää edes räpiköidä. Tiedän etten pääse ylös joten miksi räpiköidä. Mä voin vain jäädä tähän. En jaksa enää toivoa ja unelmoida. En jaksa edes satuttaa itseäni. En jaksa mitään. En jaksa yrittää yhtään. Tahdon vain nukahtaa. Koska mä en tunne mitään. 

Olen alkanut miettiä tätä kipua jotenkin eritavalla. Tai alkanut pikkuhiljaa huomaamaan että suhtaudun siihen nykyään eritavalla. Se on jotenkin niin tuttua että olen jo tottunut. Tuuditan sitä sisälläni kuin lasta. Se alkaa olemaan jo niin tavallista että se tuntuu turvalliselta. Jos huomaankin jonain päivänä ettei sitä ole olen jo melkein huolissani. Onko joku vaihe loppumassa ? Ei mä en halua päästä irti. Juuri kun olin tottumassa, oppimassa elämään kaiken kanssa.

Jotenkin jännästi pelkään sitä että tää kipu loppuu. Pelkään onnea. Olen jo tottunut siihen miten sisällä kouristelee ja viiltää kaiken aikaa. En ole varma tahdonko päästä eroon. Toisina päivinä tahdon toisina taas en. Joskus sattuu vieläkin niin peljon että meinaa tukehtua. Ja siltikään en ole aivan varma.

Luin eilen kirjan "punainen lumme". Tunsin vahvaa samaistumista. Itkin paljon kauheasti. Aina kun luulin sen menneen juuri ohi se tuli takaisin. Itkin lisää. Pitkän aikaa itkin ja nieleskelin. Pala kurkusta ei kadonnut. Siinä oli tyttö jonka sisällä oli kivi joka kiristi. Se oli jossain kohtaa psykoosissa. Vaelsi mustassa. Oli kadottanut itsensä. Se kuitenkin löysi itsensä uudestaan. Se tapahtui hitaasti. Sen jälkeen kun se oli kertonut kaikille. Pääsi psykiatriselle osastolle kun kieri lattialla huusi rimpuili ja meni psykoosiin. Se tyttö oli raiskattu. Sellainen pikkuinen ero muhun. Näin helpppo suomessa on saada hoitoa. Ei muuta kuin tulla raiskatuksi ja päätyä psykoosiin.

Voisin itkeä vieläkin. En kuitenkaan voi ilman kunnon syytä. Ei kai kukaan voi. Tahtoisin silti pystyä siihen. Auttaisi purkamaan, jos voisi aina vain raueta itkemään kun tuntuu ettei enää selviä. Se puhdistaisi. Mut en voi mitään.

Mä olen alkanut taas purra käsivarsia. Uudelleen luulin jo päässeeni siitä eroon. Mutta en joskus olen vain niin vihainen en pääse itseäni pakoon mitenkään muuten. En saa herätettyä itseäni siitä vihasta takaisin maailman. Kipu on ainoa mikä herättää. Se auttaa taas käsittämään ajan ja paikan. Ei se onnellisemmaksi tee. Antaa vain jotain todellista. Mustelmat on helpompi selittää "löin kai johonkin". Ne sattuu vain hetken ja jäljet häviää. Mutta sillä saa itsensä hereille. Revittyä iriti koomasta.

Tahtoisin jotakin jota voisin hoivata. Jonkun joka vaatisi mut pysyäkseen elossa. Olisi täysin riippuvainen. Olisin parempi kuin olen koskaan ollut. Olisin niin hyvä ja hellä. Rakastaisin ja silittäisin niin että koko sydän pakahtuisi. Sen seurassa mulla ei koskaan olisi huonoja päiviä. Olisin vain onnellinen. Saisin hellyyttä takaisin. Tuntisin kädet niskassa.

 Mä vaan jotenkin aina sattumalta hakeudun ihmisraatojen luo. Sellaisten jotka tarvitsee apua. Vähän kuin mä itse kai. Tarvitsen jotain josta voin huolehtia jotta olisin itse onnellinen. Tuntisin itseni merkitykselliseksi. En usko että osaisin olla edes sen kanssa oikein. Mun olisi varmaan pakko joskus mennä pois vain jotta saisin katsella kulman takaa miten se itkee surkeana ja huutaa nimeäni. Sitten voisin palata takaisin paijata sen ehjäksi ja sanoa että "enhän mä nyt sua rakas koskaan jättäis. Hakisin vaikka maailman ääristä". Kuivaisin sen kyyneleet, ja salaa myhäilisin sisäisesti kun mulla on sellainen valta.

Mutta mä opettaisin sille kaiken. Oikean ja väärän. Opettaisin sen rakastamaan. Elämään oikein mutta en koskaan voisi päästää sitä vapaaksi. Sen olisi oltava mun. Koska olisin itse todella aivan yhtä riippuvainen siitä en kestäisi ilman. Vaikka näyttelisin vahvaa mulla olisi sen silmissä auktoriteetti. Silti todella tarvitsisin sitä elääkseni. Sen palvovaa katsetta, ja takertuvia käsiä. Sitä miten se rakastaa mua viimeiseen hengen vetoon asti yhtä paljon kuin mä sitä. Se ei todellakaan olisi yksipuolista. Antaisin sille kaikkeni koko mun sydämen ja sielun. Rakastaisin koko ajan kauhealla vimmalla niin kauan että pakahtuisin.

Mua ahdistaa kun söin äsken. Haluaisin oksentaa, mutta mä en osaa. Olen kadottaanut taidon kirjoittaaa. Vittu. Kiroiluttaaa. Kaikki on vaan niin pirun vaikeaa kun ei oo ketään kelle puhua. Jos kertoo että ahdistaa se nähdään jotenkin yhdentekevänä. Kukaan ei ymmärrä miltä se tosiaan tuntuu kun haluaisi repiä omat sisäelimet irti. Kukaan ei koskaan ymmärrä mua. Tahtoisin taas jotenkin repiä ja raadella. Kaiken ihon irti. Vittu oksettaa, ihan kauheasti liikaa.

Olen liian vihainen. En osaa enää kuvailla kauniisti tahtoisin vain huutaa.

Tahtoisin  itkeä paiton alla tätä ihan hirveetä ja isoa maailman tuskaa. Mua pelottaa kauheasti, pala jäi kurkkuun kun kuulin. Pelkään kai maailman loppua tai jotain kaikki on vaan liian vaarallista. Musta tuntuu että katse on tyhjä. En saa enää kiinni. Tai otetta mistään kaikesta. Se vie mukanaan. En osaa enää kirjoittaa. Apua auttakaa jo saatana.

Väsyttää enemmän kuin koskaan. En jaksaisi enää selviytyä. Päivästä toiseen suorittamista. Pelkään että palan loppuun. Tai niin kai tapahtuukin, ennemmin tai myöhemmin. Tahtoisin apua. Osastolle tai jonnekin. Että joku vuorostaan huolehtisi musta. Saisin vain nukkua. Pois kaiken ikävän tuskan väsymyksen.

Kroppa koittaa vastata mun pahaan oloon fyysisella taudilla. Tai sitten vain luulen en tiedä. Ehkä keho ei huomaa henkisiä tiloja. Olen vain saanut jonkun tavallisen viruksen. Ei auta mulla ei ole aikaa sairastaa. Ei aikaa jäädä pois mistään. Liikaa tekemistä. Selviytymistä. Sylki maistuu kuumelta. Voi kuinka tahtoisinkaan vain nukkua. Aina ikuisesti. Niin kauan että olisin taas onnellinen. Herätä uutena ihmisenä. Onnellisempana ja ehyempänä.

Mun unelma on vain olla onnellinen. Vielä jonain päivänä täysin onnellinen, ja jotenkin tasapainoinen. Kaikesta olisi kulunut kauan. Miettisin tätä aikaa vain menneisyytenä yhtenä osana sitä. Aika olisi kullannut muistot ja arvet käsissä täysin haalentuneet. Voisin auttaa muita. Kertoa että kyllä minullakin on joskus ollut vaikeaa.

Paino ahdistaa taa ihan liika. Miksi en voi olla vain luuta ja nahkaa. Miksi en voi olla laiha ja onnellinen. Laihana olisin sitä (kai) ainakin tahdon uskoa niin.Mikä voisi olla ihanampaa kuin se kun illalla käpertyy itseensä eikäpolvien ja vatsan väliin jäisi yhtään läskimakkaraa. Siinä kohtaa olisi tyhjä kohta. Kylkiluut olisivat sormin laskettavissa. Kuinka onnellinen olisinkaan. Olisi paljon helpompi kadota jos olisi pienempi, ja kaevyempi. Voisi vain  haihtua. Voisi lennähtää lintuna pois, mutta minulla ei ole linnunluita. Ei edes siipiä. On vain järjetön viha itseä kohtaan. Tahdon oksentaa kun huomaan miten vatsasta saa puristettua nyrkin täydeltä ihraa. Päässä kaikuu vain LÄSKI LÄSKI LÄSKI. Eikä se anna mulle rauhaa.

Mä olen ajatellut paljon ehkä liikaakiin. Nyt on päiviä jolloin on valoista ja kaunista. Päiviä jolloin ei ahdista. Silti tää ahdistus ei ole vielä menneisyyttä. Vieläkin tulee niitä päiviä jolloin ahdistaa ihan liikaa. Sitä ei saa pois se kasvaa ja laajenee pyrkii ulos. Päiviä jotka päättyvät vereslihalle raavittuihin käsiin. Mä en osaa auttaa itseäni.

Tätä on jatkunut jo ihan järjettömän kauan. En osaa enää edes laskea. Mietin vain entä jos tää ei päätykään. Totta on että mua ei ahdista niin usein kuin ennen. Joskus olen jo lähellä iloa. Ehkä tunnenkin sitä en osaa vain tunnistaa sitä niinkuin ennen. En osaa tunnustaa nyt olen iloinen ja onnellinen. Mietin jos tästä ahdistuksesta onkin tullut normaali tila. Tai jos olen muuttunut niin tunnottomaksi etten huomaa että se on loppunut. Jos en tunnistakaan enää rajaa normaaliuden ja ahdistuksen välissä. Luulen että kaikki on yhtä ja samaa ahdistusta. Koko ajan ollaan hiukan miinuksen puolella välillä käydään nollassa. Jos mun sielu onkin vain turtunut. En pääsekään tästä enää ylös päin. Paras mihin mä enää pystyn hipoo nollaa parhaimpina hetkinä asteen tai muutaman plussan puolelle. Ei kuitenkaan koskaan enää täysin lämmintä. Jos tämä onkin vakiintunut mun normaali tilaksi.

 Ajatus on itsessään on jo liian karmaiseva. En tahdo miettiä sitä. Mutta mun on pakko. Se palaa mieleen aina uudelleen. Tuntuu kuin joku kouraisisi mun sisä elimiä syvältä kun ajattelen sitä. Tietenkin mä tahdon vielä olla onnellinen. Mutta entä jos se toinen puoli onkin jo nielaissut mut, syönyt sisäänsä. Sitä entistä, iloista ja onnellista minää ei ole enää olemassa. Se on kadonnut jonnekin kaiken ahdistuksen massan sisään. Syöpynyt osaksi sitä. Se olisi liian kauheaa tahdon huutaa tuskasta, ja itkeä kun ajattelen sitä. Tietysti tahdon olla vielä onnellinen samanlainen kuin ennekin. Miksi en voi vain päättää ja onnistua ? Miksi ?

Miksi menneisyyttään ei voi saada takaisin ? Lapsuutta ja sen sellaista. Sitä helppoa aikaa elämästä. Kun kauheinta mitä saattoi tapahtua oli että unohti tehdä läksyt. Ei ihmissuhteita, ei liian korkeita painoindeksejä eikä sisällä ikuisesti vellovaa ahdistusta.

Muistan mun lapsuuden jotenkin niin kauniina suloisena. Ihan kuin isän alkoholismia ei olisi silloin ollutkaan. Muistan kuin äiti olisi jaksanut lukea aina uudelleen mun rakastamia lasten kirjoja. Nyt ne vain istuu ulkona polttaa tupakkaa harmaina vanhoina ja masentuneina. Miksi soitan Anssi Kelaa soitan ja kidutan itseäni. Miksi me muutettiin ? Mulla ei ole enää mitään mistä pitää kiinni ? Ei ole mitään kaunista mitä voisin muistaa tästä asunnosta. Miksi mulle ei voida lukea narnian tarinoita niin kauan että nukahdan ? Miksi en voi olla niin pieni, ja niin kovin turvassa ? Olen aivan liian suuri suuri ja lihava. Oksettava ja ihrainen läski.

Kemian opettaja puhui alkoholeista sanoi ettei kukaan meistä varmaan osaa kuvitella millainen olisi alkoholisti. Voi kuinka hyvin mä tiedän tietäisipä sekin. Tietäisipä se vain millaista on tulla kotiin. Kaljan haistaa saman tien. Sen kuulee äänestä, näkee silmistä. Se joi jouluna. Mun elämän paskin joulu. Taas yksi huono muisto tätstä talosta. Mä vain tahdon lapsuuden takaisin.

 Tahtoisin taas vain nukkua. Alan kyllästyä tähän elämään. Siihen miten kaikki on päivästä toiseen samaa puuroa. Ihmisten sanat kaikuvat kaikkialla. Mikään ei merkitse kuitenkaan enää mitään. Kenenkään äänessä ei ole mitään oikeaa tunnetta. Olen muuttunut itse samanlaiseksi hiljaiseksi, ja kaiken tämän saatanallisen vääryyden hyväksyväksi harmaaksi raadoksi. Asiat ovat yhden tekeviä.

Minä tiedän kaiken pahan mitä tapahtuu. Tiedostan koko maailman tuskan harteillani. Olen kuitenkin aivan liian pieni. En voi auttaa niitä kaikkia nälkää näkeviä pallomahaisia lapsia. Enkä lopettaa taisteluja ihmisten, maiden ja uskontojen välillä. Minun kaltaiseni pieni ja merkityksetön ei saa jo esi isiemme aikana vihamiehiksi määrättyjen kansojen johtajia puristamaan kättä. Edes yksi ainoa ihminen ei ainoastaan minun sanojeni painotuksen takia ryhdy kapinaan vastaan tehotuotantoa. Kaikki ovat harmaata massaa. Nekin jotka tahtoisivat salaa uskoa parempaan huomiseen kätkevät ajatuksensa kapinansa. Aivan kuin minä. Tarvitaan jotakin isompaa jotta saadaan jotain kauniimpaa aikaan. Maailma on kuitenkin kitkenyt minusta uskon. Sen lapsen vilpittömän mielen joka täysin rinnoin uskoo että jotain parempaa on tulossa.

 Minä en enää usko. Istun iltaisin poden järjetöntä maailman tuskaa. Kysyn aina uudestaan "miksi?". Kysyn taivaalta ja jumalalta johon en edes usko. Miksi uskoisin ? Miksi kukaan loisi maailmaa jossa asiat ovat näin huonosti. ? Jos minulla olisi valta auttaisin. En tiedä ehkä se jumala johon niin monet ihmiset tuhansissa eri muodoissa uskovat. Onkin vain joku surkea kuolevainen. Yhtä surullinen ja merkityksetön kuin minä ? En tiedä, jos uskoisin rukoilisin auta minua ja niitä tuhansia muita jotka uskovat sinun surkeaan voimaasi. Etkö näe niitä ihmisiä jotka aina uudelleen kääntävät kasvonsa puoleesi ja kysyvät huutavat ja itkevät ? Vai eikö sinua vain kiinnosta ? Auta minua tai painu helvettiin. Jos joku niin sinä olet tämän kaiken pahuuden alku ja juuri. Jos minä jollekin olen vihainen niin sinulle. Sinä uskot kostoon.

Esi isämme tekivät väärin ja me saamme kärsiä. Ihminen vain on saatanan tyhmä laji. Tapamme toisiamme koska meille on niin tärkeää olla oikeassa saada se mitä tahdomme. Olemme itsekkäitä. Me vielä kehtaamme puhua jotakin moraalista, ja oikeista arvoista ihmisyydestä. Ihmisyydestä ? Mikä meitä vaivaa. Emme välitä mistään. Meidät on vain jalostettu kylmiksi koneiksi. Tunteilla ja empatialla ei ole merkitystä. Jokainen vain tahtoo kaiken keinolla millä hyvänsä.

"On olemassa asioita
Niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä"

-egotrippi - matkustaja-


Väsyttää nää on pyörineet mun päässä kokoajan. Oli loma oli hauskaa. Hiukan liian hauskaa. Kun loppui ja muistot palasi mä mietin vain että tän tuon ja tuon jutun olisin voinut tehdä pikkuisen eri tavalla tai paremmin. Menneisyyttä ei voi muuttaa (kai?) Mua itkettää. Itkisin jos itkisin, mutta en itke. Ahdistaa vaan ja väsyttää. Toivoin että rakastuisin. En rakastunut kaikki jäi yhteen iltaan. Mä kuitenkin tanssin. Olin liian muka seksikäs ja yli ampuva.

Tahtoisin raapia ihon hajalle. En voi, maanantaina mun pitää mennä tarveydenhoitajan luo. Pitää olla edustava, ja hyvinvoiva. Mua odottaa ruumiintarkastus, ja ristikuullustelu. En tiedä selviänkö. Ehkä paremmin kuin viimeksi. Tiedän että kysymykset on nöyryyttäviä, ja ehkä ennalta arvaamattomia. Mun on pakko selvitä, en saa romahtaa. En tahdo mennä uudestaan pitää kertoa miten kaikki oli tilapäinen mielenhäiriö. En voi mennä uudestaan. Mun on pakko saada jatkaa itseni kanssa. Kuitenkin vain valehtelen. Joten kaikki on yhdentekevää. Muutenkin mä tahdon vain olla yksin. Se ei ymmärrä. Mut on opetettu pitämään kulisseja yllä. Enkä mä aio pettää ketään. Mitä edes kertoisin ? Tiedän ettei se ymmärrä. Viimeksi se intti kiven kovaa "kyllä sulle nyt jotain on tapahtunut. Kertoi miten kukaan ei tee tällaista ilman syytä. Jaa miksi ei ? Tämä on mun keho. Miten mun keho voi kuulua kenellekään muulle kuin mulle ? Miten niin ilman syytä ? Munko olisi pitänyt jäädä auton alle vai, tulla raiskatuksi. Jotain pitää tapahtua jotta se oikeuttaa sut tällaiseen. En kestä kun mua analysoidaan ja tökitään kuin jotain koe eläintä. Syljen vielä sen ämmän naamalle.

Mä sain uuden tunteen. Kai se on jotain rakkauteen päin. Tunsin että musta pidetään. Mua pidetään hyvänä. Tunsin itseni rakastetuksi, ja kelpaavaki. Hullaannuin. En enää tuntenut sääntöjä. Mä humallun aina tällä tavalla siitä kun musta välitetään. No ei auta. Täytyy vain ruveta kalastelemaan, ja toivoa ettei maailma täysin murru kun kaiku ei vastaa.

Ehkä mun pitäisi olla optimistisempi ja sanoa jos. Mä en kuitenkaan usko enää rakkauteen. Elämä on tehnyt tehtävänsä. Musta on tullut pessimistinen kyynikko. Ehkä mä vielä joskus kohtaan jotain tai sitten en. Koitan toivoa. Nautin kuitenkin muistoista jotka on niin lähellä, ja unelmoin hiukan. Ei kai se ole kiellettyä ? Olen pikkuisen onnellinen 

Mä olisin vihainen jos olisin sitä. Kai olinkin hetken. Sitten iski paniikki mitä mä oikein sanon. Mun piti olla kylmä ja tunteeton kova, mutta enhän mä pystynyt estämään kyyneleitä. Oon vaan hirvittävän pettynyt itseeni. Mä tiedän itsekin että vaikka tää loppuisikin mikään ei palaa ennalleen. Mua inhottaa. Olen petttynyt itseeni ja muihin. Kun mun suoja rakoili pienen hetken verran heti tapahtui jotain tällaista. Miksi mä olen niin pirun huono valehttelija.

Musta tuntuu että mut on petetty. Kenelläkään ei ole oikeutta päättää mun asioita. Jos mä olisin tahtonut mä olisin puhunut. Mutta kun en tahdo. Ne ei ymmärrä mun on vain pakko selviytyä yksin. Tällaisita jutuista rangaistaan. Mä en saa puhua, en saa. En pääse koskaan pois jos en käy tätä itseni kanssa läpi. En saa koskaan sellaista mä selvisin, ja puhdistuin tunnetta jos en selviä yksin. Selätä tätä kaikkea pelkoa. Sen lisäksi että apu on nöyryyttävää se on turhaa. Mä en varmasti luota enää ikinä. Mä en voi katsella ihmisiä samalla tavalla. Mun mieleni on tästä eteenpäin tyhjä. En voi ajatella enää samoin. Mun luottamus on petetty uudelleen. Kaikki teot tämän jälkeen on merkityksettömiä. Sanoin antavani anteeksi. Ehkä mä annankin mutta kaikki mun sisälläni on lopullisesti pois paikaltaan. Tällaista ei vain voi enää korjata. Tästä eteenpäin kaikki on yhdentekevää.

Kaiken muun lisäksi tää kielsi multa sen ainoan asian mistä sain edes jotain tyydytystä. Mä en tiedä mitä mä teen en saa purettua tätä hirveää itseinhoa enää mihinkään. Ne luulee auttavansa mutta ne pakottaa mut tukehtumaan itseeni. Ne ei ymmärrä mitään. Ei koskaan tule ymmärtämään. Mut on lukittu en pääse enää pois. Kuin kiertäisin jonkun mun sisällä olevan huoneen seiniä. Mitään pakotietä ei ole. Viimeinen ovi suljettiin juuri. Sen kaiken lisäksi en saa edes kuolla. Pakko pysyä elossa. Ihan vain kaikkien muiden takia. En saa enkä voi tuottaa pettymystä. En enää koskaan.

Omat viat vaan sivuutetaan vaikka muista niitä on kyllä kiva etsiä. Sanotaan "Äläs nyt viitti, en mä nyt tollanen oo". Mitään ei nähdä ollaan sokeita. Kaikessa, ja kaikissa muissa on vikaa. Ei minussa eikä meissä. Sehän on vaan murrosikää. Kyllä toi menee ohi. Ei se mitään kipua tunne, sehän vaan kasvaa. Vitut mä mihinkään kasvan jos jotenkin niin kieroon, tai vääristyn jotain.

Musta tuntuu että mä eläisin jossain valheessa tai jotain. Mä en vain koe normaaliksi sitä että ihminen josta sä olet itänyt jonka kohdussa olet elänyt yhdeksän kokonaista kuukautta vahvistaa sulle että olet viallinen. Eikö sen pitäisi olla se joka viimeiseen asti kertoo että kaikki on hyvin. Kertoo että olet tehnyt oikeat valinnat eikä haittaa vaikka olet haavoittuvainen. Se ei edes riitä. Ei tietenkään riitä miksi riittäisi se että kerrotaan kuinka huono mä olen, ei. Lisäksi huonoja vääränlaisia ovat myös ne harvat ihmiset jotka ovat jääneet mun ympärilleni. Miten sellaiset voisivatkaan olla täysin normaaleja, ja hyvinvoivia jotka tahtovat olla mun kanssani. Pysyä ympärilläni ei.

Mä kestän kaiken olen vahva viimeiseen asti. Joku suunnaton raivo mun sisällä vain herää kun kuulen. Mä en välitä mä voin olla kylmä ja jäinen vaikka mun koko olemus, ja itsetunto hakattaisin asfalttiin veriseksi mössöksi. Mä en vain kestä sitä että niitä ihmisiä jotka vielä jaksaa mua arvostellaan. Joitain joita mä rakastan. Vaikka tää olisi kaikki mitä saan itsestäni päättää tää on mun oma asia. Kenellekään ei kenelläkään ole oikeutta koskea siihen. En vaan voi hyväksyä niellä hiljaa. Olisin tahtonut olla kylmä ja kova. Mä tiesin että ne voittivat tämän erän näkivät silmissä kyyneleet. Tää on peli, sairasta. Mulla i ole muuta mahdollisuutta kuin voittaa.

Mä lähdin koulusta. En jaksanu käytää kauneinta aikaa perjantaista tukahduttavissa luokkahuoneissa. Voisin lähteä ulos. Mä tunnen sellaista pienetä onnea koska lumi on niin valkoista aurinko paistaa ja pimeä alkaa taittua. Voisin jopa sanoa että olen onnellinen. Ainakin hetkellisesti. Koitan nauttia tällaisista pienistä hetkistä. Nää on niitä joitten takia jaksan. Mä en tunne tehneeni väärin vaikkein opiskellutkaan loppu päivää, ja valehtelin isälle. Nää mun valheet ei kuitenkaan satuta ketään. En tee mitään tuhoa. Teen vain itseni pikkuisen onnellisemmaksi.

On ihanaa kun taivas on sininen, ja lumi valkoista. Tulee sellainen todellinen ja kirkas olo kun värit on selkeitä ja aurinko paistaa. Tunteetkin jotenkin selkenee kun kaikki ei ole niin harmaata. Ajattelin tänään ensimmäisen kerran että mä saatan vielä päästä tästä kaikesta yli. Annan vain aikaa ja opettelen elämään. Mä olen nuori mulla on vielä mahdollisuus tehdä mitä ikinä tahdon. Toteuttaa mun pienet ja hölmöt unelmat. Tahtoisin vielä joskus reilata, nukkua junassa, kävellä paljain jaloin torilla, syödä mansikoita kirkon portailla. Rakastua ja saada ensisuudelmani. Olla onnellinen. Mulla on periaatteessa tähän kaikkeen mahdollisuus.Tällaisina päivinä mä vaan jaksan uskoa edes pikkuisen. En sitten voi tietää ehkä olen taas kohta ihan ala maailmoissa. Mutta nyt kuitenkin hiukan onnellisempi.

Vesipisaroita pakkautuu ikkunoitten sisäpuolelle. Mistä tuli kuusi lukijaa. Miten niin montaa ihmistä voi kiinostaa tää mun ahdistava ja kuristava arki ? Tää määrä ihmisiä seuraamassa mun mielen liikkeitä sen sijaan ahdistaa mua. Mä en voi ehkä kirjoittaa enää samalla lailla. En jotenkin yhtä avoimesti. Nytkin tarkkailen jokaista sanaa. Jos äkkiä kerronkin jotain liian avoimesti. Olenkin liian mua kaikki kavahtaa miettii "en tajunnut että se on noin sairas". Mä en pidä muutoksista. Enkä siitä miten aika valuu. Koko elämä on vaan yhtä isoa muutosta koko ajan. Mikään ei muutu paremmaksi tai huonommaksi se vain muuttuu, tai mun elämässä paremmminkin valuu, ohi silmien välistä. Niinkuin istuisi jonkun pikatien varrella. Siinä ojassa kärventyneen ja ruskean kuivan ruohon päällä ja katselisi autoja. Sellaista on kuin aika valuu ohi. Mitään ei tapahdu ja silti kauheasti koko ajan.

Ahdistaa. Mä tein eilen sen mitä olen himoinnut jo ihan liian kauan. Haavoja ihoon. Ranteisiin. Tunne ei ollut se mitä mä toivoin. En saanut tarpeeksi kipua enkä verta en oikeastaan mitään. Mä olisin tahtonut syvän pitkän ja verta vuolaanaan vuotavan railon. Niin että lämpimässä läskissä ihossa olisi tuntenut arpi vielä vuosienkin jälkeen. Olisin voinut olla varma että olen tehnyt jotain. Olisin voinut maata sikiöasennossa peiton alla ja tuudittaa sylissä polvien ja vatsan välissä sitä kipeänä sykkivää kättä. Ei ei mä olen liian pelkuri. Säälittävää. Vihaan itseäni vain enemmän. Tämä päivä on ollut vihaa. Mä tahtoisin itkeä, ja kiroilla paljon ja äänekkäästi. Hakata päätä seinään, kuoria jalkapohjien nahkan irti veitsellä, voisin sitten tökkiä lämmintä lihaa sormin, nauraa sille miltä se tuntuu. Tai jotain, tahtoisin satuttaa itseäni ja muita.

Tahtoisin syliin. Miksei mua koskaan oteta syliin. Miksei kukaan lue enää satuja tasaisen lämpimällä ja lempeällä äänellä. Niin turvallisella että siihen voi nukahtaa. Miksei kukaan voi ottaa mua syliin pussata niitä mustelmia, ja kertoa kuinka pieni puhdas ja tärkeä mä olen. Tahdon tuntea että musta välitetään. Äiti etkö sä voisi taas rakastaa mua. Olen niin kyllästynyt näkemään vain sen väsymyksen. Tahdon mun lapsuuden ja Minttu kirjat takaisin.

Mua ahdistaa. Miten heikko mä voin olla. Mä menin viikonloppuna, puhuin. Jos mun sisällä onkin joku toinen, mä olen nyt pahassa pulassa. Aivan kuin olisin kertonut vaarallisia salaisuuksia. Kertonut jonkun muun mulle kalliisti vannoman salaisuuden. Tää on jotenkin oksettavaa. Nää jutut mitä mun pään sisällä tapahtuu on vaan jotain niin vierasta. Nää kuulu käydä läpsin yksinään.

Avautumisesta mua rangaistaan. Uudella ja oksettavammalla ahdistuksella. Kuin joku toistelisi mun päässä "olet huono huono huono" huono. Mutta sehän on kuitenkin vaan totuus. Sitähän mä olen. Sen lisäksi olen vielä käsittämättömän heikko. Mä en ymmärrä miten mä voin olla vielä kaiken muun lisäksi niin törkeän itsekäs. Kerron muille asioita joita niitten ei kuuluisi tietää. Ei tarvitsisi. Turhan päiväisiä murheita joilla muitten ei tarvitsisi rasittaa itseään. Mä joka tiedän itse kuinka raskasta on kantaa sisällään vielä muittenkin murheet. Ne yölliset äänet, ja kirosanat. Iki aikaisen tiedon siitä että asiat eivät koskaan ole olleet tai tule olemaan niinkuin niitten pitäisi kaikkien kaavojen mukaan olla. Mä en asu siinä talossa jossa keittiön tasojen pinnasta näkee omat kasvonsa. Ei mun kotonani ei ole ulkomaalaista au pairia tai thaimaalaista siivoojaa. Mun tuskaani ei koiteta hukuttaa edes tavaraan. Vaikka kulissit onkin aika ajoin ihan hienosti pystyssä. Mä en silti ole onnellinen.

Mä joka tiedän kaiken tämän kaiken kehtaan silti kaataa mun oksettavat ja surkeat säälittävät murheeni toisten niskaan. Miten kuvottava osaankaan olla. Mä en vain kestä ajatusta siitä että joku heräisi öisin itkemään mun takiani. En usko niin käyvän onneksi mutta silti, mä en halua ikinä ikinä myöskään niin tapahtuvan. En halua kenenkään joutuvan kestämään tätä kaikkea. Joku näin kauhea kuuluu vain mulle. En halua pilata kauniita ja onnellisia ihmisiä itselläni.

Mä tahtoisin satuttaa itseäni. Ehkä kipu veisi ajatukset pois. Mä en uskalla. Jostain on jäänyt se jäänne että kipu olisi pelottavaa. Ei se oikeasti mua pelota todella, se kipu. Ehkä se että näkisin mitä saan aikaan, veri tai jotain. Mä olen usein pitänyt veistä iholla, painanut sen kovaa lihaa vasten. En ole koskaan vaan uskaltanut viiltää. Olen liian heikko.

Pystyn sentään johonkin. Puren itseäni, käsiä ranteita. En koskaan niin kovaa että tuntisin suussa veren. Kuitenkin sen verran kovaa että iholle jää punaiset ja myöhemmin sinisiksi muuttuvat hampaan jäljet. Silloin mä tunnen onnea tai ehkä luulen tuntevani onnea kun en tunne kuin sen tykyttävän kivun. On ihanaa kun sisällä on joskus muutakin kuin se tuskaisa tyhjyys. Kipu on jotenkin helpottavaa. Mä pystyn vielä tuntemaan jotakin. Toi ei vaan jotenkin enää riitä mulle. Se on liian vähän se kipu on liian pientä ja ohi menevää. Mä tahdon jotain muuta lisääää.

olen sairas

Olen kaukana pohjassa, ja taivaalla.
Mä olen kaikkialla mutten missään.
Liian makeaa
eläinten kuolonhuutoja
tapettuja lapsia.

Ruma on kaunista ja kaunis rumaa.
Minun maailmani on nurinkurin
ja aivan liian onnellinen.

Tahdon tappaa ja aloittaa sodan.
Tahdon lukita viattomat lapset kaasukammioihin.
Että kaikki säälisivät minua.
Näkisivät minulla on paha olla.
Oi kuinka herttaista.

Hiljaisuus soi liian kovaa.
Korviin sattuu.

Näin mä kirjoitin. Olen surullinen. Tältä musta tuntuu. Ne ajattelisi se on hullu se pitää vangita. Enhän mä nyt konreettisesti ketään haluaisi minnekään laittaa. Tai ehkä haluaisinkin. Ehkä mä himoitsen juuri sitä. En kuitenkaan koskaan tekisi niin. Mulla olisi liian paha olo myöhemmin. Ehkä tahdon tehdä jotain kauheaa että tuntisin jotain vaikka sellaista oikeaa tuskaa. Voisin ajatella että olen tappanut ihmisiä. Se tuntuisi joltain. Ei mä olen ihan vitun sairas. Mun päässä ei liiku mitään. Haluan vajota pudota ja upota jonnekin. Sellaisen liejuisen järven pohjaan, jossa vesi olisi niin sameaa ettei kukaan huomaisi mua. Mua ei koskaan löydettäisi. Voisin asua pohjassa ja tarttua lapsia nilkoista.  Voisin nauraa räkäisesti ja samalla itkeä kun niitten vanhemmat ei kuitenkaan uskoisi.

Mulla on ihan hirveen kylmä, ulkoisesti ja sisäisesti. Ehkä enemmän kuitenkin sisäisesti. Tuntuu etten voi tuntea. Mua surettaa se että mua surettaa. Mä vaan vihaan tätä ahdistusta. Tällä hetkellä mun suurin toive on että mä voisin vastata kun joku kysyy "mitä kuuluu" niin "hyvää" ja olla tosissani. Tuntea jotain muuta kuin tällasta kauheeta kylmää ahdistusta. Mun sielu on tukittu niinkun joku olis kieltänyt multa jotain ilon tai jonkin muun oikeesti tarpeellisen jutun. Mä vihaan tätä saatanan möykkyä mun sisällä joka estää kaiken. Mä oon katsellut jo kaikkea tällaista ihan tarpeeksi. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Haluaisin sanoa jotain rumaa mutten oikeesti usko että kirosanat auttaa mitään.

Vaikka joku osa musta haluaisi karjua ilmaan solvauksia. Jos ahdistus vaikka nöyrtyisi lähtisi pois kuolisi. Tätä on vaan jatkunut liian kauan tää on tappanut kaiken mun uskon johonkin parempaan tulevaan. On vaikeeta uskoa että kaikki kääntyy paremmin tulen onnellisemmaksi. Miksi jotain äkkiä tapahtuisi kun ei vieläkään ole tapahtunut.

Mua ahdistaa ja puristaa en voi puhua kenellekään. Tai voin mutta en sillä tavoin. En osaa tuoda kaikkia tunteita oikein esille. En itsekään tiedä miltä tää tuntuu. Se on outoa en tuntenut niin kovasti. En edes rakastanut tai mähän en edes rakasta. Kuitenkin tunnen niin kauheaa surua. Itkin ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Tääkin on pelkkää itsekyyttä. En hyväksy että multa viedään pois jotain. Jotain jota ilman pystyn elämään pystyn mutten tahdo. Elämä on epäreilua koskapa se muka olisi reilua ei koskaan, jos se on reilua sulle silloin se ei ole jollekin muulle. Mutta miksi juuri hän ? Miksi aina ne ihmiset joutuu kokemaan lisää joita on koiteltu muutenkin jo ihan liikaa.


 Mä tunnen kuinka itkun vyöry on taas tulossa. Mä en jaksa. En tahdo elä'ä maailmassa joka on jotain näin epäreilua. Miksi tahdon kuolla, juuri samaan aikaan kun itse voivottelen kuinka epäoikeudenmukainen kuolema on. Eikö mun pitäisi arvostaa sitä uudella tavalla ? Mutta kun en arvosta vihaan sitä yhä enemmän kaikkeja sen värejä. Sitä kuinka onnetonta se on. Miten mikään ei koskaan mene oikein, oikeudenmukaisesti. En suostu elämään tällaisessa maailmassa.

  Tahtoisin kapinoida tätä kaikkea vääryyttä vastaan kuolemalla. Mutta mitä kapinaa se muka olisi ? Tuskin kukaan edes huomaisi. Jos huomaisikin tuskin välittäisi. Tai kai jollain tasolla. En kuitenkaan usko että se auttaisi todella mihinkään. Kukaan ei varmaan käsittäisi sitä niinkuin mä tahtoisin.Se ei käynnistäisi mitään suurempaa. Ei taistelua tätä kaikkea paskaa vastaan

Mä tahdon vajota itseeni. Kadota jonnekin. Repiä tän saatanan nahan irti. Ei tällaisena ei vain voi elää. Mua hävettää olla minä. Mä olen jotain niin  saastaista, ja väärää. Mä en tajua miten mä olen voinut ajatella että musta pidettäisiin. En itsekään pidä. Mua pelottaa, oksettaa.  Tuntuu vaikealta hengittää. Jos olisin uskonnollinen mä olisin varma että mun sisällä asuu saatana. Ei se ihminen joka mä luulin olevani voi olla näin ruma oksettava, ja väärä.

 Tahdon kadota jonnekin. Päästä pois tästä kaikesta. Mua ahdistaa ihan liikaa. Tuntuu kuin mun sisäelimiä, tai sitä kohtaa mihin mä paikantaisin sielun rutistettaisiin kasaan. Joku hirvittavän iso paine. Kohta kun mä astun ulos täältä mä leikin taas normaalia ehkä jopa tasapainoista hyvinvoivaa. Kukaan ei koskaan saa tietää mikä helvetti mun sisällä on irti. En tiedä uskoisivatko ne vaikka kertoisinkin ehkä mä olen liian hyvä näyttelemään. Olemaan siinä roolissa. Siinä mä kai tahtoisin eläääkin mutta kun kaikki onni on jo liian kaukana. Mä olen liian kaukana. Liian tyhjä ja yksin.

Ainoa mitä mä tahtoisin juuri nyt olisi nukkua. Ohi koko tän helvetin. Kun mä nukun mä en tunne tätä kaikkea kipua. Mun ei tarvi tuntea ympärilläni sitä kaikkea lämmintä läskiä. Eikä mun tarvitse tuntea itseäni epäonnistuneeksi, yksinäiseksi, ja tyhjäksi. Kuolema se olisi vain kuin pitkä uni

because everybody says i cant do it

Päätin tänään että mä laihdun. Mä en vain yritä laihduttaa vaan mä myös laihdun. Ehkä se antaa mulle jonkun tavoitteen koko tälle labyrintille jonkun merkityksen suunnan. Tai ehkä mä alan vielä joskus pitämään itsestäni. Etenkin ehkä musta aletaan vielä pitämään. Ajatellaan että mä en olekaan vain se itseeni vajoava ihmisen raato. Vaan mä pystyn johonkin. Mä teen tän koska kukaan ei usko että mä pystyn tähän mä näytän niille jokaiselle. Näytän kaikki väitteet mun säälin kerjuusta täysin turhiksi. Mä selviän ja mä pystyn mihin tahansa.

Musta tulee vahva, ja kaunis. Mä olen jotain mitä voi kadehtia. Mun luut kuultaa läpi ja mä olen kuin jäätä. Olen niin luja ettei mua voi koskettaa. Tällainen musta tulee.

rakkaus

Mä tajusin etten osaa puhua rakkaudesta.Vihasta on vaan niin paljon helpompi puhua. Jos joskus sanookin suutuspäissään että "mä vihaan sua" se on helppo myöhemmin pyyhkiä pois tilapäisenä erehdyksenä. Rakkaus taas on jotain mitä on vaan niin paljon vaikeampaa unohtaa. Ei sellaista sanota vahingossa eikä tilapäisen tunne kuohun takia. Ei ainakaan mun maailmassa. Mun runotkaan ei koskaan kerro rakkaudesta, ehkä kiintymyksestä, tai jostain pienesti rakkauden kaltaisesta. Koskaan en kuitenkaan sisällytä niihin niitä pieniä kolmea sanaa minä rakastan sinua. Se olisi jotain liian pysyvää. Mua pelottaa se jos sanoo jotain sellaista. Se on kuin tuomio kun sen on myöntänyt on rikos jos kaikki onkin ohi menevää. Se on riidassa pettämätön ase "Sähän sanoit että rakastat". Mä en halua koskaan sanoa sitä. Mä en halua koskaan edes myöntää sitä itselleni. Se on jotain liian sitovaa pysyvää. Kuin joku ahdistava ja sairas häkki.

Se on kuin joku rikkaruoho joka vie muilta tunteilta kasvu alustan. Kun ne sanat on sanottu on kaikki peruuttamatonta. Sen jälkeen ei ole enään vihaa surua eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei elämää rakkauden ulkopuolella Koko identiteetti muuttuu. Liian pelottavaa suurta. En halua kohdistaa mun ajatuksia siihen.

terveisiä helvetistä

Mä olen taas tyhjä ja samlla täynnä vihaa. Tää on turhauttavaa. Mä kerron mitä mä tunnen ja mua katsotaan kummasti. En jaksaisi voi kun kaikki voisi olla leikaten lopussa jos vain niin tahtoisi. Se oli si siinä. Toisaalta jos kaikki olisi niin helppoa mä takisin päätöksen liian helposti, ja entä sitten kun toista mahdollisuutta ei enään tulisikaan ?

 Olen armottoman surullinen turhautunut ja vihainen. Tahtoisin sylkeä vasten niitteen piittaaamattomien ja tekopyhien ihmisten naamaa. Luin wikipediasta käsiteestä onni, ja tulin yhä varmemmaksi siitä miten kaukana se on. Saavuttamaton päämäärää joka häilähtälee toisinaan kuvajaisena vedessä silmieni edessä. Jos ojennan sormet se katoaa.  Toisinaan tuntui kuin mua ei olisi ja joskus taas olen tässä aivan liian selvästi. Mä olen kuitenkin henkisesti jotenkin niin kaukana tästä kaikesta etten usko sen merkitsevän vaikka äkkiä katoaisinkin.

 Mua on kummastuttanut tänään useammin kuin kerran miten voi syntyä jostain ihmisestä joka on niin kaukana siitä mitä sä olet. Teissä on kuitenkin samaa dna:ta. Olen myös miettinyt että onka suuttumus vain tekosyy sille että saa kertoa kaiken mitä oikeasti ajattelee eikä teoistaan tarvitse loppu viimeksi ottaa vastuuta. Kukaan ei pyydä anteeksi on vain helppo leikkiä leikkiä ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Vaikka jokainen varmasti muistaa millaisia solvauksia ilman halki lensi. Silti ajatellaan että "Minähän en ylpeyttäni niele" jos hän tekee sen ensin voi itse ehkä tehdä sen perässä. Mä en kyllä sisimmässäni anna anteeksi vaikka kaikki olisi päällisesti okei. Mä vain toivon että multa tultaisiin kysymään miksi sanoin kuin sanoin ja tarkoitinko sitä todella. Saisin vastata että totta helvetissä, puhua itseni tyhjäksi ja itkeä syliin. Ehkä minua ymmärrettäisiin. Sanat olivat kuitenkin liian raskaita on helpompi leikkiä kuuroa, ja kätkeä pelkonsa.

Kai mun pitäisi kertoa itsestäni olen huono tällaisissa. Itseään on niin vaikea analysoida. Muutenkin haluaisin kirjoittaa tosi anonyymina joten hmm... No sanottaisiinko vaikka että olen tyttö joka kirjoittaa kaikkea runoista päiväkirjaan. Rakastan kirjoittamista itseilmaisuna. Tää on kai se mun juttu jos niin nyt voi edes sanoa kuullostaapa kliseiseltä tämä on kuitenkin jotain mitä mä rakastan. Tämän blogin kautta pääsette mun pään
sisään ja suoraan läpi. En halua taata mukavia lukukokemuksia tai hyviä hetkiä koska en halua antaa enään perättömiä lupauksia.