Mä olen ajatellut paljon ehkä liikaakiin. Nyt on päiviä jolloin on valoista ja kaunista. Päiviä jolloin ei ahdista. Silti tää ahdistus ei ole vielä menneisyyttä. Vieläkin tulee niitä päiviä jolloin ahdistaa ihan liikaa. Sitä ei saa pois se kasvaa ja laajenee pyrkii ulos. Päiviä jotka päättyvät vereslihalle raavittuihin käsiin. Mä en osaa auttaa itseäni.

Tätä on jatkunut jo ihan järjettömän kauan. En osaa enää edes laskea. Mietin vain entä jos tää ei päätykään. Totta on että mua ei ahdista niin usein kuin ennen. Joskus olen jo lähellä iloa. Ehkä tunnenkin sitä en osaa vain tunnistaa sitä niinkuin ennen. En osaa tunnustaa nyt olen iloinen ja onnellinen. Mietin jos tästä ahdistuksesta onkin tullut normaali tila. Tai jos olen muuttunut niin tunnottomaksi etten huomaa että se on loppunut. Jos en tunnistakaan enää rajaa normaaliuden ja ahdistuksen välissä. Luulen että kaikki on yhtä ja samaa ahdistusta. Koko ajan ollaan hiukan miinuksen puolella välillä käydään nollassa. Jos mun sielu onkin vain turtunut. En pääsekään tästä enää ylös päin. Paras mihin mä enää pystyn hipoo nollaa parhaimpina hetkinä asteen tai muutaman plussan puolelle. Ei kuitenkaan koskaan enää täysin lämmintä. Jos tämä onkin vakiintunut mun normaali tilaksi.

 Ajatus on itsessään on jo liian karmaiseva. En tahdo miettiä sitä. Mutta mun on pakko. Se palaa mieleen aina uudelleen. Tuntuu kuin joku kouraisisi mun sisä elimiä syvältä kun ajattelen sitä. Tietenkin mä tahdon vielä olla onnellinen. Mutta entä jos se toinen puoli onkin jo nielaissut mut, syönyt sisäänsä. Sitä entistä, iloista ja onnellista minää ei ole enää olemassa. Se on kadonnut jonnekin kaiken ahdistuksen massan sisään. Syöpynyt osaksi sitä. Se olisi liian kauheaa tahdon huutaa tuskasta, ja itkeä kun ajattelen sitä. Tietysti tahdon olla vielä onnellinen samanlainen kuin ennekin. Miksi en voi vain päättää ja onnistua ? Miksi ?