Päätin lakata uskomasta parisuhteisiin ja lopettaa sellaisen etsimisen. Parisuhteet vain saa identiteen katoamaan jos olet tottunut olemaan jonkun tyttöystävä mitä sä olet kun parisuhdetta ei enää ole ? Sä olet elänyt symbioosissa toisen kanssa ja olet vain puolet pariskunnasta. Mitä sitten kun olet taas yksin ? Et enää muista kuka olet, sun täytyy aloittaa koko sun identiteetin luominen alusta on sairasta kiinnittyä yhtään kehenkään ? SAI-RAS-TA jokainen meistä loppuen lopuksi kuolee yksin joten miksi elää kenellekään muulle kuin itselleen ? Kukaan ei omista mua joten kenellekään muulla kuin mulla itselläni ei ole oikeutta tuottaa mulle kipua.

On äärimmäisen kuluttavaa uskoa. On väsyttävää olla optimisti, optimistit joutuu aina pettymään ja optimistit väsyy nopeiten. Joka kerta kun mä tutustun uuteen ihmiseen mulla on se tunne, nyt tästä tulee jotain tää on selkeesti se oikea. Mulla joka ei oo ikinä seurustellut. On väsyttävää joka kerta pettyä kun kaikki kuolee kasaan ja aina uskoa uudelleen, pettyä taas. Mun pitäisi ruveta pessimistiksi ja silti joka kerta kun tutustun uuteen ihmiseen leijun pilvissä. Unelmoin vielä joku päivä me herätään iho ihoa vasten ja muutetaan yhteiseen ullakkohuoneistoon. Olisi edes jotain muistoja vaalia. Suurin ongelma on se että mitään ei koskaan tapahdu. Mä olen väsynyt että aina loppuen lopuksi se mitä mulla on kun se kaikki vähäinen loppuu on vain ne hölmöt perättömät unelmat, muutama humalainen suudelma ja satunnainen kaunis sana. Ei mitään oikeaa, ei koskaan vierekkäin nukuttuja öitä tai ensimmäisiä treffejä.

Sitten mä taas huudan miksi kukaan ei rakasta mua ? Mikä mussa on vikana ? Silti kerron olevani optimisti, koska vaikka mä itken silmät sumeiksi silti mun sisällä elää kipinä se oikea löytää mut vielä. Se löytää mut se tulee ja noutaa mut ja mä saan muistoja. Mä saan vanheta yhdessä, ja mä saan suudella aurinkoa sen iholta. Ehkä joskus vielä.

Olisi helpompaa jos en odottaisi, toivoisi ja uskoisi. Ei tarvitsisi koskaan pettyä. Optimistit ja romantikot saa pettyä kaiken aikaa.

Mä kerron nyt kaiken juuri niinkuin se on tapahtunu ensimmäisen ja ehkä myös viimesen kerran. Mä en tiedä mistä mun pitäis alottaa mutta alotan kirjasta jossa on paljon isoja kauniita värikuvia hevosista. Siitä kirjasta jonka mä oon työntäny hyllyn perälle koska siihen liittyy niin pahoja muistoja ja jotain painajaismaista että mä en tahdo edes ajatella.

Mä olin 9 kun isä tuli työmatkalta kotiin sen kirjan kanssa. Heti kun se oli eteisessä mä tiesin että se on humalassa mun korva oli jo siinä vaiheessa niin harjaantunu. Mä tiesin mitä tulis mä istuin niissä isoissa nahkasissa nojatuoleissa ja vedin polvet leukaan joku esti mua menemästä ovelle. Odotin isä tuli olohuoneeseen halasin sitä. Sain sen kirjan. Äiti huusi mä en muista sanoja enkä mitään. Se vaan huusi ja huusi isä istu sohvalla ja itki. Mä en uskaltanu mennä edes mun omaan huoneeseen koska pelkäsin että se sais ne muistamaan että olen vielä siinä. Isä haki jääkaapista viinapullon. Mä en oo kaikesta ihan varma muutamat illat sekottuu toiseensa koska ne on niin samankaltasia. Kyyneleet alkoi valumaan, koitin pyytää että mun vanhemmat ei tappelisi. Äiti haukku isää nimillä jotka ei sovi pienten ihmisten korville. Ne ei edes muistanu että mä oon olemassa.

Muistan seuraavaan aamun sen jälkeen kun mä olin jossain vaiheessa menny nukkumaan, yksin itkien. Yleensä tappelut kesti vaan illan ja aamulla kaikki oli taas niinkuin ennenkin mutta ei silloin. Siinä tunnelmassa oli jotain kireetä. Isä sanoi "isän täytyy nyt lähteä miettimään vähäks aikaa." mä olin kauhusta sanaton. Mä en tahtonut olla erolapsi. Mä huusin sille huusin niinkuin mun kurkustani lähti "Mä tapan itteni jos sä meet." Mä toistelin sitä sata kertaa niinkuin jotain mantraa huusin niin ettei ääntä enää lähteny. Isä otti mut irti itsestään ja lähti autolle. Mä huusin kuin hullu, menin istumaan niihin nahkasiin nojatuoleihin ja aloin raapimaan käsivarsia niin kovaa kuin pystyin, pitkiä punaisia juovia. Äiti juoksi isän auton luo hakkasi ikkunaa. "Kato nyt mitä sä teet tolle lapselle." Isän oli pakko tulla takaisin koska mä en lopettanut.

Mä en tiedä miten asiat olisi jos mä en olisi tehnyt niin. Ehkä mä tosiaan olisin eroperheen lapsi. Ehkä asiat olisi paremmin, tai sitten ei. Kukaan ei tiedä.

Mä muistan erään toisen kerran en tiedä oliko se ennen vai jälkeen tän. Muistan vaan kuvan jossa äiti rikkoo kaljapulloja lavuaariin ja kaataa nestettä alas. Mä en ymmärrä mitä tapahtuu. Äiti huutaa isälle, isä huutaa menee tupakalle. Mulle tulee hirveän paha olo. Uskon että kaikki on mun syytäni. Mä ajattelen että mun on pakko lähteä pois. On talvi ja mulla on vain sukat ja lyhyt hihainen pusero. Mä juoksen metsään, mä meen männyn alle istumaan ja päätän että tahdon kuolla sinne. Etten koskaan enää nouse alaoksat peittää mut kokonaan. Melkein kuin joku rauhoittava kehto. Isä lähti etsimään mut kantoi kotiin ja sanoi että mua rakastettiin.

Nykyään asiat jatkuu samanlaisia. Ei yhtä paljon riitoja, mutta sata kertaa enemmän sisälle padottuja tunteita, merkitseviä katseita ja huokailuja. Nykyään mä en enää pakene metsään. Mä patoan kaikki tunteet sisääni ja olen korva. Koitan olla puolueeton, koitan olla kaikkien puolella. Etenkin koitan olla näyttämättä että muhun sattuu. Äidille mä olen olkapää ja korva. Isän mä peittelen nukkumaan olohuoneen lattialle kun se sammuu perjantai iltana. Kuuntelen kun se tilittää humalaisena, ja sammuten telkkarin kun se on nukahtanut sohvalle.

Olenko mä vahva. Ei en ole mä olen heikko äärimmäisen heikko. Mä olen tunnevammainen. Mun on vaikea luoda normaaleita ihmissuhteita. Mä en osaa laittaa itseäni edelle. Mä huolehin aina muista se on mun rooli. Sellainen mä olen.

Elämäänsä ei voi valita elämä valitsee sut, jos mä voisin vaihtaisin tuhathetkeä pois ottaisin siihen tilalle jotain sellaista mitä muilla lapsilla on ollut, mummolakäyntejä ja perhematkoja niiden öisten riitoihin heräämisien ja julkisivun kiillottamisien tilalle. Taatusti jos yksikään teistä näkis meidän perheen edes yksi ainoa ei uskois että on mitään ongelmia. Ei välttämättä vaikka kertoisin. Julkisivun kiillottaminen siinä mä olen hyvä.

Tiedätteks te kun kaikissa tyttöjen kirjoissa on aina semmosia täydellisiä parhaita kavereita ? Kaikesta voi puhua eikä mitään salaisuuksia ole ? Mulla on alla niin helvetin monta huonoo suhdetta, oon joutunu pettymään niihin ihmisiin joita oon luullu ystävikseni tuhat ja yksi kertaa. Kuullu niitä salaisuuksia puolituttujen suusta. Mistä ne sinne levisi. En todellakaan uskonu et on olemassa mitään toistapuolta, sellasta ihmistä joka tekee susta kokonaisen. Voit vaan tiputtaa sen sun koko suojauksen ja luottaa siihen et se ei iske suoraaan ja kipeesti. Miten voi olla mahdollista että on vielä joku jonka kanssa uskaltaa tehdä niin, vaikka sua on miljoona kertaa jo sen hölmön luottamuksen takia isketty kipeesti.

Tää kohta sisältää opksettavan siirappista klisesitä shittiä älkää lukeko jos ei kiinnosta ! 

 No nyt mä aion kertoa teille tarinan mun toisesta puolesta. Sadun jollasiin ei tietenkään uskota. Sanotaan että sen toisen puolen nimi on Auroora, niinkun aamu aruinko. Ehkä se anto jotain sellasia säteitä jotka sai mut taas uskomaan. Me ollaan niin samanlaisia että me voitaisiin olla vaikka sama. Siellä pohjalla on menneisyys joka on niin lähellä toista että se voisi olla sama. Se on tuntenu ne samat kivut melkein samoista asioista kuin minä, ja jopa melkein samaan aikaan. Mulla ei oo koskaan ollu sellasta ystävää jolle voisin kertoa ne kaikkein kipeimmät jutu mutta tälle mä voin. Mä tiedän et se tietää mitä mä tunne, ymmärtää kuitenkin paremmin kuin kukaan muu. Samoi unelmii, sama vapauden tarve, sama kyynisyys. Kaikesta voi puhua. Se on vaan jotenkin helpottavaa.

"Odotetaan että kaikki loppuu jonain hyökyaaltona
Ehkä ois helpompaa, ehkä ois helpompaa olla
Jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja"

" Mä otan kaiken aina todesta vaikka mikään ei oikeastaan kiinnosta
Haluan vain rakastaa, mutten jaksa nostaa mun luomia"

Joskus mä vaan olen ihan liian väsynyt, olemaan täällä olemaan olemassa.

" Luulen näkeväni henkimaailman olentoja joka nurkassa
Viikatemies mua jahtaa, me ollaan aina samassa seurassa
Ehkä ois helpompaa, jos voitais hieman tutustua
Mut mun päässä ääni varoittaa: mä saatan rakastua "

Kaikken kuuluis olla jo ohi mut nää ajatukset ei jätä mua rauhaan. Joskus tää pää vaan tempoo liikaa. Tahtoo elää sen omaa elämää. 

se kai kuvitteli olevansa onnellinen

Mä lauloin silmät kiinni ja tuntu että pystyn uppoamaan siihen kuplaan. Kun mä avasin ne huomasin että mua tuijotettiin. Hihitystä selän takana ja matkintaa. Sitten mä kuulen sen "Se kai kuvitteli olevansa onnellinen." lisää naurua.

En kuvitellut älkää nyt sellaista luulko. Tahdoin huutaa niin että koko sielu lähtee irti. Mä kuvittelin olevani normaali tavallinen: EI minusta koskaan tulekaan taas se möykky kasvaa enkä mä koskaan ole riittävästi hallitsemaan sen liikkeitä ja pyörimistä.

Reisien rasva on liian suurta, muhkuraa ja kipua. Tahtoisin leikata leipäveitsellä ne oksettavimmat palat irti ja kuroa sitten jotain kauniimpaa kasaan.

Heijaan itseäni musta ei koskaan tule normaalia ei koskaan, ei koskaan.

Ei mä en tahdo olla tässä. En kestä. Olen helvetin epäonnistunut. Mä olen lihonut. Ihan hirveästi. Olen inhottava, ja epäonnistunut. Järjettömän pettynyt itseeni. Mä painan järjettömiä määriä. Mikä tässä nyt on vikana ? Mä todella aion yrittää tällä kertaa tällaisessa saastaisessa ja inhottavassa kehossa en elä.