On äärimmäisen kuluttavaa uskoa. On väsyttävää olla optimisti, optimistit joutuu aina pettymään ja optimistit väsyy nopeiten. Joka kerta kun mä tutustun uuteen ihmiseen mulla on se tunne, nyt tästä tulee jotain tää on selkeesti se oikea. Mulla joka ei oo ikinä seurustellut. On väsyttävää joka kerta pettyä kun kaikki kuolee kasaan ja aina uskoa uudelleen, pettyä taas. Mun pitäisi ruveta pessimistiksi ja silti joka kerta kun tutustun uuteen ihmiseen leijun pilvissä. Unelmoin vielä joku päivä me herätään iho ihoa vasten ja muutetaan yhteiseen ullakkohuoneistoon. Olisi edes jotain muistoja vaalia. Suurin ongelma on se että mitään ei koskaan tapahdu. Mä olen väsynyt että aina loppuen lopuksi se mitä mulla on kun se kaikki vähäinen loppuu on vain ne hölmöt perättömät unelmat, muutama humalainen suudelma ja satunnainen kaunis sana. Ei mitään oikeaa, ei koskaan vierekkäin nukuttuja öitä tai ensimmäisiä treffejä.

Sitten mä taas huudan miksi kukaan ei rakasta mua ? Mikä mussa on vikana ? Silti kerron olevani optimisti, koska vaikka mä itken silmät sumeiksi silti mun sisällä elää kipinä se oikea löytää mut vielä. Se löytää mut se tulee ja noutaa mut ja mä saan muistoja. Mä saan vanheta yhdessä, ja mä saan suudella aurinkoa sen iholta. Ehkä joskus vielä.

Olisi helpompaa jos en odottaisi, toivoisi ja uskoisi. Ei tarvitsisi koskaan pettyä. Optimistit ja romantikot saa pettyä kaiken aikaa.