Mulla on ihan hirveen kylmä, ulkoisesti ja sisäisesti. Ehkä enemmän kuitenkin sisäisesti. Tuntuu etten voi tuntea. Mua surettaa se että mua surettaa. Mä vaan vihaan tätä ahdistusta. Tällä hetkellä mun suurin toive on että mä voisin vastata kun joku kysyy "mitä kuuluu" niin "hyvää" ja olla tosissani. Tuntea jotain muuta kuin tällasta kauheeta kylmää ahdistusta. Mun sielu on tukittu niinkun joku olis kieltänyt multa jotain ilon tai jonkin muun oikeesti tarpeellisen jutun. Mä vihaan tätä saatanan möykkyä mun sisällä joka estää kaiken. Mä oon katsellut jo kaikkea tällaista ihan tarpeeksi. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Haluaisin sanoa jotain rumaa mutten oikeesti usko että kirosanat auttaa mitään.

Vaikka joku osa musta haluaisi karjua ilmaan solvauksia. Jos ahdistus vaikka nöyrtyisi lähtisi pois kuolisi. Tätä on vaan jatkunut liian kauan tää on tappanut kaiken mun uskon johonkin parempaan tulevaan. On vaikeeta uskoa että kaikki kääntyy paremmin tulen onnellisemmaksi. Miksi jotain äkkiä tapahtuisi kun ei vieläkään ole tapahtunut.

Mua ahdistaa ja puristaa en voi puhua kenellekään. Tai voin mutta en sillä tavoin. En osaa tuoda kaikkia tunteita oikein esille. En itsekään tiedä miltä tää tuntuu. Se on outoa en tuntenut niin kovasti. En edes rakastanut tai mähän en edes rakasta. Kuitenkin tunnen niin kauheaa surua. Itkin ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Tääkin on pelkkää itsekyyttä. En hyväksy että multa viedään pois jotain. Jotain jota ilman pystyn elämään pystyn mutten tahdo. Elämä on epäreilua koskapa se muka olisi reilua ei koskaan, jos se on reilua sulle silloin se ei ole jollekin muulle. Mutta miksi juuri hän ? Miksi aina ne ihmiset joutuu kokemaan lisää joita on koiteltu muutenkin jo ihan liikaa.


 Mä tunnen kuinka itkun vyöry on taas tulossa. Mä en jaksa. En tahdo elä'ä maailmassa joka on jotain näin epäreilua. Miksi tahdon kuolla, juuri samaan aikaan kun itse voivottelen kuinka epäoikeudenmukainen kuolema on. Eikö mun pitäisi arvostaa sitä uudella tavalla ? Mutta kun en arvosta vihaan sitä yhä enemmän kaikkeja sen värejä. Sitä kuinka onnetonta se on. Miten mikään ei koskaan mene oikein, oikeudenmukaisesti. En suostu elämään tällaisessa maailmassa.

  Tahtoisin kapinoida tätä kaikkea vääryyttä vastaan kuolemalla. Mutta mitä kapinaa se muka olisi ? Tuskin kukaan edes huomaisi. Jos huomaisikin tuskin välittäisi. Tai kai jollain tasolla. En kuitenkaan usko että se auttaisi todella mihinkään. Kukaan ei varmaan käsittäisi sitä niinkuin mä tahtoisin.Se ei käynnistäisi mitään suurempaa. Ei taistelua tätä kaikkea paskaa vastaan

Mä tahdon vajota itseeni. Kadota jonnekin. Repiä tän saatanan nahan irti. Ei tällaisena ei vain voi elää. Mua hävettää olla minä. Mä olen jotain niin  saastaista, ja väärää. Mä en tajua miten mä olen voinut ajatella että musta pidettäisiin. En itsekään pidä. Mua pelottaa, oksettaa.  Tuntuu vaikealta hengittää. Jos olisin uskonnollinen mä olisin varma että mun sisällä asuu saatana. Ei se ihminen joka mä luulin olevani voi olla näin ruma oksettava, ja väärä.

 Tahdon kadota jonnekin. Päästä pois tästä kaikesta. Mua ahdistaa ihan liikaa. Tuntuu kuin mun sisäelimiä, tai sitä kohtaa mihin mä paikantaisin sielun rutistettaisiin kasaan. Joku hirvittavän iso paine. Kohta kun mä astun ulos täältä mä leikin taas normaalia ehkä jopa tasapainoista hyvinvoivaa. Kukaan ei koskaan saa tietää mikä helvetti mun sisällä on irti. En tiedä uskoisivatko ne vaikka kertoisinkin ehkä mä olen liian hyvä näyttelemään. Olemaan siinä roolissa. Siinä mä kai tahtoisin eläääkin mutta kun kaikki onni on jo liian kaukana. Mä olen liian kaukana. Liian tyhjä ja yksin.

Ainoa mitä mä tahtoisin juuri nyt olisi nukkua. Ohi koko tän helvetin. Kun mä nukun mä en tunne tätä kaikkea kipua. Mun ei tarvi tuntea ympärilläni sitä kaikkea lämmintä läskiä. Eikä mun tarvitse tuntea itseäni epäonnistuneeksi, yksinäiseksi, ja tyhjäksi. Kuolema se olisi vain kuin pitkä uni

because everybody says i cant do it

Päätin tänään että mä laihdun. Mä en vain yritä laihduttaa vaan mä myös laihdun. Ehkä se antaa mulle jonkun tavoitteen koko tälle labyrintille jonkun merkityksen suunnan. Tai ehkä mä alan vielä joskus pitämään itsestäni. Etenkin ehkä musta aletaan vielä pitämään. Ajatellaan että mä en olekaan vain se itseeni vajoava ihmisen raato. Vaan mä pystyn johonkin. Mä teen tän koska kukaan ei usko että mä pystyn tähän mä näytän niille jokaiselle. Näytän kaikki väitteet mun säälin kerjuusta täysin turhiksi. Mä selviän ja mä pystyn mihin tahansa.

Musta tulee vahva, ja kaunis. Mä olen jotain mitä voi kadehtia. Mun luut kuultaa läpi ja mä olen kuin jäätä. Olen niin luja ettei mua voi koskettaa. Tällainen musta tulee.

rakkaus

Mä tajusin etten osaa puhua rakkaudesta.Vihasta on vaan niin paljon helpompi puhua. Jos joskus sanookin suutuspäissään että "mä vihaan sua" se on helppo myöhemmin pyyhkiä pois tilapäisenä erehdyksenä. Rakkaus taas on jotain mitä on vaan niin paljon vaikeampaa unohtaa. Ei sellaista sanota vahingossa eikä tilapäisen tunne kuohun takia. Ei ainakaan mun maailmassa. Mun runotkaan ei koskaan kerro rakkaudesta, ehkä kiintymyksestä, tai jostain pienesti rakkauden kaltaisesta. Koskaan en kuitenkaan sisällytä niihin niitä pieniä kolmea sanaa minä rakastan sinua. Se olisi jotain liian pysyvää. Mua pelottaa se jos sanoo jotain sellaista. Se on kuin tuomio kun sen on myöntänyt on rikos jos kaikki onkin ohi menevää. Se on riidassa pettämätön ase "Sähän sanoit että rakastat". Mä en halua koskaan sanoa sitä. Mä en halua koskaan edes myöntää sitä itselleni. Se on jotain liian sitovaa pysyvää. Kuin joku ahdistava ja sairas häkki.

Se on kuin joku rikkaruoho joka vie muilta tunteilta kasvu alustan. Kun ne sanat on sanottu on kaikki peruuttamatonta. Sen jälkeen ei ole enään vihaa surua eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei elämää rakkauden ulkopuolella Koko identiteetti muuttuu. Liian pelottavaa suurta. En halua kohdistaa mun ajatuksia siihen.

terveisiä helvetistä

Mä olen taas tyhjä ja samlla täynnä vihaa. Tää on turhauttavaa. Mä kerron mitä mä tunnen ja mua katsotaan kummasti. En jaksaisi voi kun kaikki voisi olla leikaten lopussa jos vain niin tahtoisi. Se oli si siinä. Toisaalta jos kaikki olisi niin helppoa mä takisin päätöksen liian helposti, ja entä sitten kun toista mahdollisuutta ei enään tulisikaan ?

 Olen armottoman surullinen turhautunut ja vihainen. Tahtoisin sylkeä vasten niitteen piittaaamattomien ja tekopyhien ihmisten naamaa. Luin wikipediasta käsiteestä onni, ja tulin yhä varmemmaksi siitä miten kaukana se on. Saavuttamaton päämäärää joka häilähtälee toisinaan kuvajaisena vedessä silmieni edessä. Jos ojennan sormet se katoaa.  Toisinaan tuntui kuin mua ei olisi ja joskus taas olen tässä aivan liian selvästi. Mä olen kuitenkin henkisesti jotenkin niin kaukana tästä kaikesta etten usko sen merkitsevän vaikka äkkiä katoaisinkin.

 Mua on kummastuttanut tänään useammin kuin kerran miten voi syntyä jostain ihmisestä joka on niin kaukana siitä mitä sä olet. Teissä on kuitenkin samaa dna:ta. Olen myös miettinyt että onka suuttumus vain tekosyy sille että saa kertoa kaiken mitä oikeasti ajattelee eikä teoistaan tarvitse loppu viimeksi ottaa vastuuta. Kukaan ei pyydä anteeksi on vain helppo leikkiä leikkiä ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Vaikka jokainen varmasti muistaa millaisia solvauksia ilman halki lensi. Silti ajatellaan että "Minähän en ylpeyttäni niele" jos hän tekee sen ensin voi itse ehkä tehdä sen perässä. Mä en kyllä sisimmässäni anna anteeksi vaikka kaikki olisi päällisesti okei. Mä vain toivon että multa tultaisiin kysymään miksi sanoin kuin sanoin ja tarkoitinko sitä todella. Saisin vastata että totta helvetissä, puhua itseni tyhjäksi ja itkeä syliin. Ehkä minua ymmärrettäisiin. Sanat olivat kuitenkin liian raskaita on helpompi leikkiä kuuroa, ja kätkeä pelkonsa.

Kai mun pitäisi kertoa itsestäni olen huono tällaisissa. Itseään on niin vaikea analysoida. Muutenkin haluaisin kirjoittaa tosi anonyymina joten hmm... No sanottaisiinko vaikka että olen tyttö joka kirjoittaa kaikkea runoista päiväkirjaan. Rakastan kirjoittamista itseilmaisuna. Tää on kai se mun juttu jos niin nyt voi edes sanoa kuullostaapa kliseiseltä tämä on kuitenkin jotain mitä mä rakastan. Tämän blogin kautta pääsette mun pään
sisään ja suoraan läpi. En halua taata mukavia lukukokemuksia tai hyviä hetkiä koska en halua antaa enään perättömiä lupauksia.