Mua ahdistaa ja puristaa en voi puhua kenellekään. Tai voin mutta en sillä tavoin. En osaa tuoda kaikkia tunteita oikein esille. En itsekään tiedä miltä tää tuntuu. Se on outoa en tuntenut niin kovasti. En edes rakastanut tai mähän en edes rakasta. Kuitenkin tunnen niin kauheaa surua. Itkin ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Tääkin on pelkkää itsekyyttä. En hyväksy että multa viedään pois jotain. Jotain jota ilman pystyn elämään pystyn mutten tahdo. Elämä on epäreilua koskapa se muka olisi reilua ei koskaan, jos se on reilua sulle silloin se ei ole jollekin muulle. Mutta miksi juuri hän ? Miksi aina ne ihmiset joutuu kokemaan lisää joita on koiteltu muutenkin jo ihan liikaa.


 Mä tunnen kuinka itkun vyöry on taas tulossa. Mä en jaksa. En tahdo elä'ä maailmassa joka on jotain näin epäreilua. Miksi tahdon kuolla, juuri samaan aikaan kun itse voivottelen kuinka epäoikeudenmukainen kuolema on. Eikö mun pitäisi arvostaa sitä uudella tavalla ? Mutta kun en arvosta vihaan sitä yhä enemmän kaikkeja sen värejä. Sitä kuinka onnetonta se on. Miten mikään ei koskaan mene oikein, oikeudenmukaisesti. En suostu elämään tällaisessa maailmassa.

  Tahtoisin kapinoida tätä kaikkea vääryyttä vastaan kuolemalla. Mutta mitä kapinaa se muka olisi ? Tuskin kukaan edes huomaisi. Jos huomaisikin tuskin välittäisi. Tai kai jollain tasolla. En kuitenkaan usko että se auttaisi todella mihinkään. Kukaan ei varmaan käsittäisi sitä niinkuin mä tahtoisin.Se ei käynnistäisi mitään suurempaa. Ei taistelua tätä kaikkea paskaa vastaan