Mulla on ihan hirveen kylmä, ulkoisesti ja sisäisesti. Ehkä enemmän kuitenkin sisäisesti. Tuntuu etten voi tuntea. Mua surettaa se että mua surettaa. Mä vaan vihaan tätä ahdistusta. Tällä hetkellä mun suurin toive on että mä voisin vastata kun joku kysyy "mitä kuuluu" niin "hyvää" ja olla tosissani. Tuntea jotain muuta kuin tällasta kauheeta kylmää ahdistusta. Mun sielu on tukittu niinkun joku olis kieltänyt multa jotain ilon tai jonkin muun oikeesti tarpeellisen jutun. Mä vihaan tätä saatanan möykkyä mun sisällä joka estää kaiken. Mä oon katsellut jo kaikkea tällaista ihan tarpeeksi. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Haluaisin sanoa jotain rumaa mutten oikeesti usko että kirosanat auttaa mitään.

Vaikka joku osa musta haluaisi karjua ilmaan solvauksia. Jos ahdistus vaikka nöyrtyisi lähtisi pois kuolisi. Tätä on vaan jatkunut liian kauan tää on tappanut kaiken mun uskon johonkin parempaan tulevaan. On vaikeeta uskoa että kaikki kääntyy paremmin tulen onnellisemmaksi. Miksi jotain äkkiä tapahtuisi kun ei vieläkään ole tapahtunut.