Mä olen taas tyhjä ja samlla täynnä vihaa. Tää on turhauttavaa. Mä kerron mitä mä tunnen ja mua katsotaan kummasti. En jaksaisi voi kun kaikki voisi olla leikaten lopussa jos vain niin tahtoisi. Se oli si siinä. Toisaalta jos kaikki olisi niin helppoa mä takisin päätöksen liian helposti, ja entä sitten kun toista mahdollisuutta ei enään tulisikaan ?
Olen armottoman surullinen turhautunut ja vihainen. Tahtoisin sylkeä vasten niitteen piittaaamattomien ja tekopyhien ihmisten naamaa. Luin wikipediasta käsiteestä onni, ja tulin yhä varmemmaksi siitä miten kaukana se on. Saavuttamaton päämäärää joka häilähtälee toisinaan kuvajaisena vedessä silmieni edessä. Jos ojennan sormet se katoaa. Toisinaan tuntui kuin mua ei olisi ja joskus taas olen tässä aivan liian selvästi. Mä olen kuitenkin henkisesti jotenkin niin kaukana tästä kaikesta etten usko sen merkitsevän vaikka äkkiä katoaisinkin.
Mua on kummastuttanut tänään useammin kuin kerran miten voi syntyä jostain ihmisestä joka on niin kaukana siitä mitä sä olet. Teissä on kuitenkin samaa dna:ta. Olen myös miettinyt että onka suuttumus vain tekosyy sille että saa kertoa kaiken mitä oikeasti ajattelee eikä teoistaan tarvitse loppu viimeksi ottaa vastuuta. Kukaan ei pyydä anteeksi on vain helppo leikkiä leikkiä ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Vaikka jokainen varmasti muistaa millaisia solvauksia ilman halki lensi. Silti ajatellaan että "Minähän en ylpeyttäni niele" jos hän tekee sen ensin voi itse ehkä tehdä sen perässä. Mä en kyllä sisimmässäni anna anteeksi vaikka kaikki olisi päällisesti okei. Mä vain toivon että multa tultaisiin kysymään miksi sanoin kuin sanoin ja tarkoitinko sitä todella. Saisin vastata että totta helvetissä, puhua itseni tyhjäksi ja itkeä syliin. Ehkä minua ymmärrettäisiin. Sanat olivat kuitenkin liian raskaita on helpompi leikkiä kuuroa, ja kätkeä pelkonsa.
Olen armottoman surullinen turhautunut ja vihainen. Tahtoisin sylkeä vasten niitteen piittaaamattomien ja tekopyhien ihmisten naamaa. Luin wikipediasta käsiteestä onni, ja tulin yhä varmemmaksi siitä miten kaukana se on. Saavuttamaton päämäärää joka häilähtälee toisinaan kuvajaisena vedessä silmieni edessä. Jos ojennan sormet se katoaa. Toisinaan tuntui kuin mua ei olisi ja joskus taas olen tässä aivan liian selvästi. Mä olen kuitenkin henkisesti jotenkin niin kaukana tästä kaikesta etten usko sen merkitsevän vaikka äkkiä katoaisinkin.
Mua on kummastuttanut tänään useammin kuin kerran miten voi syntyä jostain ihmisestä joka on niin kaukana siitä mitä sä olet. Teissä on kuitenkin samaa dna:ta. Olen myös miettinyt että onka suuttumus vain tekosyy sille että saa kertoa kaiken mitä oikeasti ajattelee eikä teoistaan tarvitse loppu viimeksi ottaa vastuuta. Kukaan ei pyydä anteeksi on vain helppo leikkiä leikkiä ettei mitään olisi tapahtunutkaan. Vaikka jokainen varmasti muistaa millaisia solvauksia ilman halki lensi. Silti ajatellaan että "Minähän en ylpeyttäni niele" jos hän tekee sen ensin voi itse ehkä tehdä sen perässä. Mä en kyllä sisimmässäni anna anteeksi vaikka kaikki olisi päällisesti okei. Mä vain toivon että multa tultaisiin kysymään miksi sanoin kuin sanoin ja tarkoitinko sitä todella. Saisin vastata että totta helvetissä, puhua itseni tyhjäksi ja itkeä syliin. Ehkä minua ymmärrettäisiin. Sanat olivat kuitenkin liian raskaita on helpompi leikkiä kuuroa, ja kätkeä pelkonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti