Mä tajusin etten osaa puhua rakkaudesta.Vihasta on vaan niin paljon helpompi puhua. Jos joskus sanookin suutuspäissään että "mä vihaan sua" se on helppo myöhemmin pyyhkiä pois tilapäisenä erehdyksenä. Rakkaus taas on jotain mitä on vaan niin paljon vaikeampaa unohtaa. Ei sellaista sanota vahingossa eikä tilapäisen tunne kuohun takia. Ei ainakaan mun maailmassa. Mun runotkaan ei koskaan kerro rakkaudesta, ehkä kiintymyksestä, tai jostain pienesti rakkauden kaltaisesta. Koskaan en kuitenkaan sisällytä niihin niitä pieniä kolmea sanaa minä rakastan sinua. Se olisi jotain liian pysyvää. Mua pelottaa se jos sanoo jotain sellaista. Se on kuin tuomio kun sen on myöntänyt on rikos jos kaikki onkin ohi menevää. Se on riidassa pettämätön ase "Sähän sanoit että rakastat". Mä en halua koskaan sanoa sitä. Mä en halua koskaan edes myöntää sitä itselleni. Se on jotain liian sitovaa pysyvää. Kuin joku ahdistava ja sairas häkki.
Se on kuin joku rikkaruoho joka vie muilta tunteilta kasvu alustan. Kun ne sanat on sanottu on kaikki peruuttamatonta. Sen jälkeen ei ole enään vihaa surua eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei elämää rakkauden ulkopuolella Koko identiteetti muuttuu. Liian pelottavaa suurta. En halua kohdistaa mun ajatuksia siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti