Mä tahdon vajota itseeni. Kadota jonnekin. Repiä tän saatanan nahan irti. Ei tällaisena ei vain voi elää. Mua hävettää olla minä. Mä olen jotain niin  saastaista, ja väärää. Mä en tajua miten mä olen voinut ajatella että musta pidettäisiin. En itsekään pidä. Mua pelottaa, oksettaa.  Tuntuu vaikealta hengittää. Jos olisin uskonnollinen mä olisin varma että mun sisällä asuu saatana. Ei se ihminen joka mä luulin olevani voi olla näin ruma oksettava, ja väärä.

 Tahdon kadota jonnekin. Päästä pois tästä kaikesta. Mua ahdistaa ihan liikaa. Tuntuu kuin mun sisäelimiä, tai sitä kohtaa mihin mä paikantaisin sielun rutistettaisiin kasaan. Joku hirvittavän iso paine. Kohta kun mä astun ulos täältä mä leikin taas normaalia ehkä jopa tasapainoista hyvinvoivaa. Kukaan ei koskaan saa tietää mikä helvetti mun sisällä on irti. En tiedä uskoisivatko ne vaikka kertoisinkin ehkä mä olen liian hyvä näyttelemään. Olemaan siinä roolissa. Siinä mä kai tahtoisin eläääkin mutta kun kaikki onni on jo liian kaukana. Mä olen liian kaukana. Liian tyhjä ja yksin.

Ainoa mitä mä tahtoisin juuri nyt olisi nukkua. Ohi koko tän helvetin. Kun mä nukun mä en tunne tätä kaikkea kipua. Mun ei tarvi tuntea ympärilläni sitä kaikkea lämmintä läskiä. Eikä mun tarvitse tuntea itseäni epäonnistuneeksi, yksinäiseksi, ja tyhjäksi. Kuolema se olisi vain kuin pitkä uni