Sua ei kiinnosta enää. "toivottavasti tää ei vaikuta meidän ystävyyteen" käyttäytyisit sitten niin. Oltaisiin nyt aikuisia. Mutta me ei osata. Koitetaan esittää niin perkeleen viisaita vaikkei tiedetä mistään mitään. Osata edes omia tunteitamme käsitellä. Mä koitan niitä käydä. Sä kai hautaat ne jonnekin. Mitä turhia kaivelemaan, yksi epätoivoinen sinne tai tänne. Sehän on vain yksi maahan hakattu sielu.

En ole sulle mitään. En enää. Etkö muista tiedän taatusti etteivät ne kipinät olleet mitään mielikuvitus kavereita. Aivan yhtä aitoja sullekin. Et vain tahdo muistaa. Kaikki ne sylissä istumiset, ja katseet. "Onks sulla kylmä ? Tuu tänne sähän ihan täriset" "Oi eikai sua sattunu kultapieni". Sattu aivan perkeleesti. Sattuu edelleen.

 Kyllä mäkin vielä tulen unohtamaan sut niinkuin unohdit mut. Mutta nyt en tahtoisi mitään muuta, niinkuin sen onnen takaisin. Mutta se vain teke niin kipeää. Miten se voisi tehdäkään muuta, kun yhtäkkiä on kuin ilmaa. Aina on joku joka on hiukan tärkeämpi kuin sinä. Mitä niistä pehmeistä sanoista, joihin saattoi melkein kietoutua. Mitä huulistasi ihollani, ja leuastasi kaulakuopassani. Nehän ovat vain merkityksettömiä seikkoja.

Hakkaan päätä seinään ettei tarvitsisi ajatella. Luulin että pärjäisin ilman kaikkia muita, sitten tuli yksi joka teki sen kaiken valheeksi. Huomasin etten pärjääkään. En pysty tähän. Tää kaikki nielee mua taas. Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Hakkaan päätä seinään, kun siellä huudetaan. Hakkaan ja itken. Kipu turruttaa mutta vain hetkeksi. En tahdo olla näin vitun epätoivoinen. Näin avuton. Ihan kuin en pärjäisi ilman yhtä surkeaa luuseria, joka vain satutti. Niin se vain on en mä pysty tähän. Koitan kovasti olla vahva mutta se on hyödytöntä. En mahda mitään sille että muhun on tullut asumaan kauhea kaipuu. Kaiken tän muun lisäksi. Juuri kun luulin että olen niin korkealla. Tuli tämä yksi sai mun pään sekaisin. Sitten se lähti, ja nyt on vain tyhjyys

Mä en koskaan enää tee sitä virhettä. En koskaan enää kerro mun tunteistani. Siitä miten kiintynyt olen. Siitä tulee vaan surua. Mä vain satutan itseeni. Pitäisi kai kiertää ne tunteet hiukan kauempaa.

En voi ajatella. Sanat menee sekaisin kun koittaa puhua. Liikaa ajatuksia., joissa liikkuu vain se yksi ainoa nimi. Sanoja joitten merkityksestä ei vieläkään ole varma. Itken kun Samuli Putro laulaa "Sinä olet minun toiveeni ja haaveeni ja kaikki anteeksi". Jos tää on todella sitä paljon puhuttua rakkautta en ole varma pidänkö siitä. Kauhee kaipaus ihan hirveän iso. Tieto siitä että asiat aivan todella pitäisi selvittää. Mä en voi valita muuta kuin kyllä, muuten kuolen kasaan. "Älä valitse sitä jonka kanssa voit elää. Vaan se jota ilman et voi elää"

Koitan kauheesti miellyttää. Vielä siinä sivussa itsekin elää. Mietin ennen jokaista sanaa että mitäköhän se nyt tykkää jos sanon tai teen näin. Saankohan koskea. Katsooko se nyt mua jotenkin omituisesti. Teinköhän jotain väärää. Miksi se ei vastannut. Suuttuikohan se nyt ? Mitä tein ja pitääkö pyytä anteeksi.

Kaiken aikaa elän sen pelon kanssa. Pelkään etten kelpaakaan. Että muut nauraa kuiskii selän takana että "mitäköhän tuo nyt itsestään oikein kuvittelee". Luulee kai olevansa jotain luulee että siitä pidetään tuollainen säälittävän homsuinen rassukka. Kuitenkin pelkään että menetän. Mietin että varmaan puhutaan selän takana, ja katsotaan vähän vinoon.

Olen niin moneen kertaan kokenut sen että sitä näkee pakostakin kaikkialla. Niin usein ollaan selän takana kuiskittu, ja suljettu siitä piiristä ulos. Olen tuntenut että olen väärä. En kuulu joukkoon. Koska olen sitä mitä olen. Olen hiukan liian lyhyt puhun, pukeudun ja kävelen väärällä tavalla. En vain sovi. En sulaudu.

En mä osaa olen niin monta kertaa yrittänyt. Koittanut sulaa osaksi sitä tiiliseinää. Ettei huomaataisi. Ettei tarvitsisi taas kuulla niitä huomatuksia "Et kai sä nyt tuollaista huivia käytä". Välittömästi riisuin sen huivin. Puna nousi poskille. Meinasin pyytää anteeksi. Anteeksi että puin sen en koskaan enää tee sitä virhettä.

Niin monena iltana olen itkenyt. Miksi en voi olla kuin muutkin. Olen koittanut huijata itseäni olemaan joku muu. En ikinä ole onnistunut. Se ei katoa. Vaikka olen nykyään oikeiden ihmisten seurassa se pelko säilyy selkäpiissä. Vartion siltikin jokaista liikettä. Mietin että pidetäänköhän musta. Mitä jos jäänkin äkkiä yksin. Kukaan ei enää huomaa että edes olen siinä. Tiedän etteivät ne tekisi sitä ja silti pelkään. Pelkään ettei minua tahdota tällaisena.

Kohtalolla on jotain mua vastaan mun vaaka hajosi )---: Tietysti olisin iloinen jos todella painaisin 35 kiloa mutta ei en ole laihtunut melkein kahtakymmentä kiloa muutamasssa päivässä.

Parempi. Tänään oli kaunista. Aurinko paistoi. Istuin nurmikolla ja leikin onnellista. OLinkin silloin. Hetken mietin millasita olisi jos elämä olisi sitä jokainen päivä, auringon paistetta ja onnea. Tai edes suurimman osan ajasta, useimpina päivinä.

Taas päässä pyörii ruoka. Ehkä maailman suurin kysymys. Kaikki tarvitsevat sitä kukaan ei elä täysin ilman sitä. Se on epäoikeudenmukaisesti jaettu. Ne jotka ovat syntyneet hyvinvointivaltioihin eivät syö. He laihduttavat, ja joka päivä täällä meillä joilla on varaa ylen katsoa ruokaa heitetään sitä järjettömiä määriä roskiin. Samaan aikaan kun muualla toivotaan että sitä olisi edes sen verran etteivät ne pallomahaiset lapset kuolisi. Ei jos leipä on hiukankin turhan kuivaa on varaa sanoa "hyi en syö" tai katsoa lautasella olevaa ruokaa inhoten. Näkisittepä miten muualla on. Arvostaisitte.

 Länsimaiset ihmiset laiduttavat kaiken aikaa. Tavoittelevat niitä tavoittamattomissa olevia kauneus ihanteita. Sairastuvat anoreksiaan. Kukaan ei tee mitään kukaan ei ota vastuuta. Se on liian suuri. Olkaa kilttejä miettikää. Miettikää sitä suhdetta ruokaan. Se on kuitenkin vain polttoainetta. Siitä on tehty niin paljon isompi numero.

Mä olen täynnä tätä kaikkea. Tätä itsesäälissä vellomista, ja kaikkea paskaa. Se on niin turhaa. Masennus kumminkin iskee vain niihin jotka antaa sille vallan. En tahdo antaa enää. Tänään päätin että pääsen ylös. En tahdo enää vajota. Ikinä. Muistan kyllä en ole unohtanut, muistan miten suloiselta se kaikki tuska tuntuu. Miten on rauhoittavaa kun antaa sen ottaa otteen. Mutta en tahdo sitä enää.

Koitan luottaa itseeni jos ihan todella yritän ehkä pääsen vielä ylöspäin. Koitan ihan tosissani jatkaa ylöspäin vaikka tiedän että se ottaa nilkasta kiinni puoli matkassa ja koittaa vetäöä alas. Se kuolee ilman minua niinkuin itse pelkäsin kuolevani ilman sitä. Todellisuudessa sen kanssa. Sehän se sai mut kuolemasta haaveilemaankin. Suloisempaa kuin tulevaisuus muka, mitä paskaa ? Tahdon elää. Mä todella tahdon.

Olen vielä epävarma. En siitä tahdonko tätä. Vaan siitä selviänkö. Kumminkin annan jossain vaiheessa periksi. Putoan uudelleen niihin kaikkein sumeimpiin mutiin. Tahdon kuitenkin yrittää.

Vastaisku on valmiina. Se näkee että pärjään olen laihtunut jo 2 kiloa. Se ei ole tarpeeksi mutta se on hienoa. Se tuo uutta voimaa.

Mun unirytmi on ihan päin helvettiä. Yöllä en nuku. Valvon ja kuuntelen muitten ääniä. En vaan jotenkin pysty. Ei mua varsinaisesti pelota. On vaan liikaa mietittävää. Yö on parasta aikaa ajattelulle. Kun kumminkin väsyttää on päässä jo valmiiksi sellainen sopiva sumu. Se on ihana tunne kun on ihan kuollut tahtoisi vain nukahtaa, mutta pakottaa itsensä pysymään vielä hetken ja vielä hetken hereillä. Sitten kun lopulta antaisi itselleen luvan nukahtaa uni on jo kyllästynyt odottamaan. Sitten meneekin aamu tunneille asti kun pyörii hikisenä lakanoissa, ja miettii mitä kaikkea varjoihin mahtuisikaan. Pelkää itseään.

Olen vieläkin näitten nukkumis juttujen kanssa kuin joku pahainen kakara. Yöllä täytyy tarkistaa valot päällä ettei missään varmasti ole ketään, tai mitään. Kättä en uskalla roikottaa sängyn reunan yli, ja peiliin ei saa öisin katsoa. Mitä kaikkea siellä voisi ollakaan vastassa. Kai se pahin pelko siellä yleensä oikeasti odottaakin. Loppuen lopuksi käpertyy ihan pikkuiseksi kasaksi puristaen peittoa itseään vasten ja nukahtaa hikisenä jonnekin sinne tunteiden viidakkoon.

Olen yrittänyt olla paremmin. Kai ollutkin. En ole juuri syönyt. Yhden leivän päivässä sekin on liikaa. Tuntuu että vaaka on rikki. Se ei näytä niinkuin tahtoisin. Haluaisin hakata päätä seinään. Kun ympärillä huudetaan. En osaa olla tässä. En niinkuin kuuluisi.

Vajoan taas siihen tuttuun tummuuteen. Kaiken tämän kokeminen uudelleen on jopa melkein turvallista. Kävin joskus muutamia vuosia sitten tämän kaiken läpi. Se oli sitä aikaa kun päässä pyörivät vatsalihassarjat, ja lenkkeily. Se oli sitä aikaa kun koitin työntää sormet kurkkuun mutten saanut ulos mitään muuta kuin limaa. Silloin olin hetken onnellinen kun paino oli muuttunut nelosella alkavaksi. Toivon että pystyisin siihen uudelleen. En tiedä pystynkö. Haluaisin pudota sinne. Sinne missä en vain tiedä olevani aina hiukan liian paljon, vaan myös teen asialle jotain. Sinne tahdon uudelleen. Huomisen elän purukumilla ja limulla. En tahdo syödä koska if you eat you will be fat

10 vuotta ikää lisää. Istuin sylissä ja ideat olivat vielä illalla hyviä. Jokin huusi korvaan että teen väärin. Ahdistaa se tietoisuus. Suudelmia jotka maistuivat alkoholilta, ja tupakalta. Silloin ajattelin että näin on hyvä. onneksi ei tarvitse enää tavata.