Koitan kauheesti miellyttää. Vielä siinä sivussa itsekin elää. Mietin ennen jokaista sanaa että mitäköhän se nyt tykkää jos sanon tai teen näin. Saankohan koskea. Katsooko se nyt mua jotenkin omituisesti. Teinköhän jotain väärää. Miksi se ei vastannut. Suuttuikohan se nyt ? Mitä tein ja pitääkö pyytä anteeksi.

Kaiken aikaa elän sen pelon kanssa. Pelkään etten kelpaakaan. Että muut nauraa kuiskii selän takana että "mitäköhän tuo nyt itsestään oikein kuvittelee". Luulee kai olevansa jotain luulee että siitä pidetään tuollainen säälittävän homsuinen rassukka. Kuitenkin pelkään että menetän. Mietin että varmaan puhutaan selän takana, ja katsotaan vähän vinoon.

Olen niin moneen kertaan kokenut sen että sitä näkee pakostakin kaikkialla. Niin usein ollaan selän takana kuiskittu, ja suljettu siitä piiristä ulos. Olen tuntenut että olen väärä. En kuulu joukkoon. Koska olen sitä mitä olen. Olen hiukan liian lyhyt puhun, pukeudun ja kävelen väärällä tavalla. En vain sovi. En sulaudu.

En mä osaa olen niin monta kertaa yrittänyt. Koittanut sulaa osaksi sitä tiiliseinää. Ettei huomaataisi. Ettei tarvitsisi taas kuulla niitä huomatuksia "Et kai sä nyt tuollaista huivia käytä". Välittömästi riisuin sen huivin. Puna nousi poskille. Meinasin pyytää anteeksi. Anteeksi että puin sen en koskaan enää tee sitä virhettä.

Niin monena iltana olen itkenyt. Miksi en voi olla kuin muutkin. Olen koittanut huijata itseäni olemaan joku muu. En ikinä ole onnistunut. Se ei katoa. Vaikka olen nykyään oikeiden ihmisten seurassa se pelko säilyy selkäpiissä. Vartion siltikin jokaista liikettä. Mietin että pidetäänköhän musta. Mitä jos jäänkin äkkiä yksin. Kukaan ei enää huomaa että edes olen siinä. Tiedän etteivät ne tekisi sitä ja silti pelkään. Pelkään ettei minua tahdota tällaisena.