Mä olen täynnä tätä kaikkea. Tätä itsesäälissä vellomista, ja kaikkea paskaa. Se on niin turhaa. Masennus kumminkin iskee vain niihin jotka antaa sille vallan. En tahdo antaa enää. Tänään päätin että pääsen ylös. En tahdo enää vajota. Ikinä. Muistan kyllä en ole unohtanut, muistan miten suloiselta se kaikki tuska tuntuu. Miten on rauhoittavaa kun antaa sen ottaa otteen. Mutta en tahdo sitä enää.

Koitan luottaa itseeni jos ihan todella yritän ehkä pääsen vielä ylöspäin. Koitan ihan tosissani jatkaa ylöspäin vaikka tiedän että se ottaa nilkasta kiinni puoli matkassa ja koittaa vetäöä alas. Se kuolee ilman minua niinkuin itse pelkäsin kuolevani ilman sitä. Todellisuudessa sen kanssa. Sehän se sai mut kuolemasta haaveilemaankin. Suloisempaa kuin tulevaisuus muka, mitä paskaa ? Tahdon elää. Mä todella tahdon.

Olen vielä epävarma. En siitä tahdonko tätä. Vaan siitä selviänkö. Kumminkin annan jossain vaiheessa periksi. Putoan uudelleen niihin kaikkein sumeimpiin mutiin. Tahdon kuitenkin yrittää.

Vastaisku on valmiina. Se näkee että pärjään olen laihtunut jo 2 kiloa. Se ei ole tarpeeksi mutta se on hienoa. Se tuo uutta voimaa.