Ensimmäinen kun julkaisen jotain joka ihan todella pala jotain mun elämästäni. Siitä konkreettisesta ei vain siitä mikä on mun pään sisällä. Tällaisen maalasin. Ei en ole lahjakas mutta siinä on paperilla kaikki

Koko ajan mun on pakko koittaa elää itseni kanssa. Olen aina hetkiä ilman ahdistusta varjoja. Siteen tulee joku joka sanoo jonkun pienen väärän sanan ja saa kaiken taas kaatumaan. Eikö ne ymmärrä. Olisivat hiljaa muhun ei saa koskea. Eivätkö ne ymmärrä miten vastemielinen olen. Mun ei pitäisi mennä ulos kun olen tällainen. Kukaan ei tahdo nähdä näin väärää. Värähdän kun mua kosketaan, oksettaa.

Katson itseäni peilistä. Inhottavaa, katson aina uudeleen vaikka joka kerta tiedän mitä mä tulen näkemään. Mikään ei muutu miksikään. Joka ainoa päivä kipuan vaa'alle vaikka tiedän ettei se koskaan muutu miksikään. Ei mulla ole tarpeeksi itse kuria. Mun pitäisi painaa ainakin 10 kiloa vähemmän. Miksi en voi olla alipainoinen ? Miksi ? Silloin voisin ehkä elää itseni kanssa. Miksi mulle ei anneta sitä onnea ? Miksi mun ei anneta päästä tästä kaikesta irti ?

En mä tästä miksikään muutu. Tulen aina olemaan näin väärä. Tulen aina roikkumaan, enkä koskaan kalisemaan. Ei koskaan linnunluita, vain lihava lihava lihava. Tahdon olla jotain, paremmin itselleni.Toivon ettei mua katsottaisi, ettei mulle puhuttaisi. Silloin voisin ehkä unohtaa. Unohtaa että olen olemassa. Jos kaikki muutkin unohtaisivat ehkä silloin katoaisin. Sulautuisin osaksi tuulta.

Luin kirjan appelsiinityttö. Se vaikutti muhun. Avasi mun silmät, jollain tapaa. Vastasin vaikeisiin kysymyksiin. Vastasin kuitenkin kyllä. Mä olisin valinnut kumminkin tämän pienen seikkailun elämän jos mun olisi pitänyt valita joten mulla ei ole oikeutta lopettaa sitä. Kaikki on kuitenkin vain yhtä suurta satua jossa on tietyt säännöt. En saa toimia niitä vastaan koska kerran mulla oli mahdollisuus valita.

"Kuvittele että olit tämän sadun kynnyksellä kerran monta miljardia vuotta sitten, kun kaikki luotiin. Sitten saisit valita, haluaisitko syntyä elämään tälle planeetalle.  Et saisi tietää, milloin eläisit, etkä myöskään saisi tietää, miten kauan saisit olla täällä, mutta et misään tapauksessa muutamaa vuotta kauempaa. Saisit tietää vain sen, että jos päättäisit joskus tulla maailmaan, sitten kun aika on tullut, joutuisit ennen pitkää myös luopumaan kaikesta."

"Olisitko valinnut elämän joskus sadantuhannen tai miljardin vuoden päästä?"
"Vai olisitko kieltäytynyt olemasta mukana leikissä koska et hyväksy sääntöjä?"

Olisin edes jotain. Jos olisin hiukan vähemmän olisin paremmin.

En kerro kenellekään miten mua sattuu.
En kerro kenellekään miltä tuntuu kun on aina vain melkein ei koskaan tarpeeksi.
En kerro kenellekään miltä tuntuu kun ei tunnu.
En kerro kenellekään millaista on kun on itselleen väärä, aina väärässä paikassa, väärässä kehossa.

Kukaan ei tiedä millaista on kun sisältä on jokainen tie tukossa. Eikä pääse pois. Koittaa turhaan pyristellä irti. Kukaan ei koskaan saa tietää. Koska minä en kerro. En kerro millaista helvettiä on olla minä. Päivästä toiseen tässä ja nyt. Väärä keho, ja likainen inhottava mieli. Joka suoltaa ahdistavia ajatuksia kuin jokin helvetin tehdas.

Äänet on alkaneet taas huutaa liian kovaa. Hallitsemattomasti. Ne ovat niitä kadonneita sileluja. Niitä jotka olivat liian kipeitä, ja lasisia elämään. Ne kostavat mulle, huutavat suoraan korvaan että olen väärä. Tahtoisin syödä lasinsiruja kun tuntuu että hevosgeeli syövyttää koko nahan niskasta iriti. Mä nautin siitä. Kylmä, kuuma. Kylmää hikeä. Luulin että nää ajat olisivat jo ohi.

Taas olen hyperventtiloinut kahtena päivänä kun olen tullut koulusta kotiin. Kun pyöräilee vasta tuuleen, ei vain ole mitään ahdistavampaa kuin se ettei pääse yhtään eteen päin vaikka käytää joka ikisen voiman. Koko se polkeminen on mulle kuin jotain helvetin siäistä kamppailua. En osaa. Eilen nojasin naapurin aitaan ja hyvperventtiloin. Olisin voinut jäädä siihen. Vetää hupun päähän tuntui melkein turvalliselta istua siinä auringon kuivattamalla ruskealla ruoholla selkä sitä valkoista aitaa vasten pää polvissa. Pelkäsin vain että joku tulee mut leimataan "tuo on se hullu tyttö" tai "sillä ei vain ole kaikki ihan hyvin"

Taas uusi todiste etten ole vieläkään ehjä. Kuka jaksaa yrittää kun kaikki tapahtuu näin pirun hitaasti. Juuri kun luule päässeensä pikkuisen ylöspäin tippuu taas lisää.

Mä olen paremmin. Joka hetki vähän paremmin. Joka hetki hiukan pidempiä onnellisia aikoja. Ehkä voin vielä joskus täyttyä tästä kaikesta. Unohtaa sen puolen joka melkein nielaisi mut jonnekin pohjalle. En voi heittää sitä pois mutta voin haudata sen. Jonnekin niin syvälle ettei tarvitse muistaa. Ettei tarvitse repiä niitä kauniisti parantuneita, rupisia haavoja joka saatanan päivä auki. Ettei tarvitse muistella.Muistaa. En halua muistaa niitä päiviä jotka ovat aivan liian lähellä. Niitä päiviä joina upposin jonnekin syvälle tummaan veteen enkä nähnyt tai tuntenut ketään muita kuin itseni, ja sen toisen joka oli vain mun tuskani ruumiillistuma itseni sisässä.

Vieläkin se odottaa mua joka ainoa päivä. Tulee kiinni kylkeen, ja kuiskii korviin mun omia ajatuksia, niitä haudattuja ajatuksia. Niitä joita ei saa muistaa. Pitää sulkea korvat. Joskus ne kuitenkin pääsevät aivoihin asti. Silloin sut vallataan. Siitä ei pääse eroon. Silloin menee taas koko ilta siinä kouristuksen omaisessa helvetissä. Siitä ei vain pääse pois. On pakko odottaa yötä että voi unohtaa. Yössä on toivoa. Ehkä aamulla kaikki on paremmin. Aamut ovat kauniimpia. Valoisampia, melkein aina silloin kaikki on paremmin. Aamuisin voi taas haistaa maistaa ja tuntea. Tuska ei jaksa odottaa vierellä kokonaista yötä. Kaikkein pimeimpinä tunteina se hipsii jonnekin pois.

Ennen se oli sinnikkäämpi. Jaksoi valvoa ja nauraa sitä ivallista naurua sängyn vieressä vaikka koko yön. Joskus niin kovaa ettei se antanut sun edes nukkua. Se sai imettyä voimat musta, niin se jaksoi olla siinä.

Olen ylpeä itsestäni. En ole vielä terve. Toivon vain niin kovasti etten enää putoa. Tahdon pysyä tässä. En anna ottaa musta enää otetta. Ainakin toivon niin.

Mä en voi nukkua vaikka huomenna mun on pakko herätä. Valvon varmaan koko yön. Teen kaikki mitä on pitänyt tehdä. Mä en vain voi nukkua.

Ne ihmiset ovat onnellisia jotka elävät niissä omissa suloisissa pikku kuplissaan. Ne joilla ei ole aivoja, tai sitten ne on niitä jotka ei vain anna ajatuksille valtaa. Mä annan olen liian heikko kun ajatukset on niin vahvoja. Mä todella tahtoisin olla onnellinen, ja olen ollutkin nyt. Mä vain sisäistin äsken sen että jos tahdon pysyvän onnen mun täytyy sulkea kaikki muu ulkopuolelle. Mun pitää sulkea silmät kaikelta pahuudelta. Koko tältä helvetilliseltä maailmalta ja kaikelta sen vääryydeltä. En voi pelastaa muita enkä saa itsekään pelastauduttua. Mun on vain pakko elää sen kaiken kanssa. Ajatukset ei saa ottaa valtaa.

Ne ihmiset jotka eivät ajattele kaikkea maailman pahuutta. Ne ihmiset jotka eivät tunne muiden, koko maailman tuskaa omilla harteillaan ovat niitä jotka ovat onnellisia. Jos tahtoo olla onnellinen ei saa olla kiinnostunut rotusorrosta ei saa olla kiinnostunut elämiä jatkuneista sodista, nälänhädästä, tai kaikesta siitä viattomien, syyttömien ihmisten ja eläinten kiduttamisesta. Mitään maailman pahaa ei saa tiedostaa. Kaikki pitää sulkea ulkopuolelle. Mä vain tiedän aivan liian hyvin sen miten paljon pahaa täällä on. Olen tiennyt jo ihan pienestä lähtien että maailmassa on kauheasti pahaa. Olen uskonut olevani syyllinen, tai ainakin tuntenut syyllisyyttä koska olen kykenemätön auttamaan. En voi tehdä oikeasti mitään. Olen sisäistänyt kaiken aikaa sen miltä koko ihmiskunta sulkee silmänsä. Me ollaan kaiken aikaa hitaasti tuhoamassa itse itseämme. Maailma tuhoutuu meidän takia. En edes usko että siihen menee kauaa. Se on vain todellisuus mun pitäisi elää sen kanssa. Se on vain niin pirun vaikeaa tyynnytellä itseään kun sen tietää. Kukaan ei tule auttamaan sua. Ei kukaan.

Mä olen pääsemässä tästä 8 kuukautta kestäneestä helvetistä irti. Olen ollut jo muutaman päivän onnellisempi kuin pitkään aikaan tuntuu melkein että onnellisempi  kuin ikinä. Se kun muistan viimeksi todella tunteneeni näin siitä on tosi kauan. Pystyn iloitsemaan pienistä jutuista. Kaikki on jotenkin selvempää on ihanaa kun tuntee jotain selvää eikä kaikki puuroudu sellaiseksi ihan liian tutuksi harmaaksi massaksi. Mä en halua että se sama kauhea ahdistus tulee enää koskaan takaisin mä tahdon elää mun elämän tällaisessa olotilassa. Voi melkein tuntea olevansa normaali. Mikään ei kurista. Mä vain olen niin onnellinen (--: Kuin minut olisi vapautettu päästetty pois jostain henkilökohtaisesta helvetistä. Toivon vain niin kovasti ettei tää ole ohimenevää. Rukoilen kyyneleet silmissä ettei tuska enää palaa ettei mun loppu elämä tule olemaan helvetti että voin aina tulla tuntemaan näin.


Jokainen aamu nousen putoamaan
Korkeushyppääjän taivaasta
Olen noussut ja laskeudun päälle maan
Vielä kamppailen päivisin
Taistelen öisin vastaan
Painovoimaa

Jokainen tajuaa klovnin kyyneleet
Olet draamakuningatar
Olet toistanut tuhannesti nuo eleet
Luet loitsuja
Maanittelet onnetarta
Eikä mee, pois sun perkeleet
 

Äiti äiti kerro mulle
mikä tärkeintä on sulle
kysyy pieni sydän tää
minne rakkaus jää
isä isä etkö kuule
älä kiireiltäs luule
että on kivaa yksinään

minne rakkaus jää
Minne rakkaus jää
  
Onko tässä maailmassa enää mitään taikaa
ne tarjoaa sulle vain laatuaikaa
ja jos kysyt että mikä mieltä kaivaa
ne sanoo: turha sun on sillä päätäs vaivaa
huolia on paljon ja rahaa liian vähän
mut mulle riittäis kun jäät tähän
istuttais alas ja kuunneltais vaan
kun maapallopyörii radallaan
sinä ja minä kahdestaan
mitään muuta ei tarviskaan

Noin pikkuset osaa laulaa oikeista jutuista. Miksi ei vois ottaa edes pikkuisen kontaktia. Kaikki elää siellä omissa yksityisissä kuplissaan. Koitin soittaa tätä äidille. Se ei sanonut mitään tuskin edes kuuntelin.