Mä olen paremmin. Joka hetki vähän paremmin. Joka hetki hiukan pidempiä onnellisia aikoja. Ehkä voin vielä joskus täyttyä tästä kaikesta. Unohtaa sen puolen joka melkein nielaisi mut jonnekin pohjalle. En voi heittää sitä pois mutta voin haudata sen. Jonnekin niin syvälle ettei tarvitse muistaa. Ettei tarvitse repiä niitä kauniisti parantuneita, rupisia haavoja joka saatanan päivä auki. Ettei tarvitse muistella.Muistaa. En halua muistaa niitä päiviä jotka ovat aivan liian lähellä. Niitä päiviä joina upposin jonnekin syvälle tummaan veteen enkä nähnyt tai tuntenut ketään muita kuin itseni, ja sen toisen joka oli vain mun tuskani ruumiillistuma itseni sisässä.

Vieläkin se odottaa mua joka ainoa päivä. Tulee kiinni kylkeen, ja kuiskii korviin mun omia ajatuksia, niitä haudattuja ajatuksia. Niitä joita ei saa muistaa. Pitää sulkea korvat. Joskus ne kuitenkin pääsevät aivoihin asti. Silloin sut vallataan. Siitä ei pääse eroon. Silloin menee taas koko ilta siinä kouristuksen omaisessa helvetissä. Siitä ei vain pääse pois. On pakko odottaa yötä että voi unohtaa. Yössä on toivoa. Ehkä aamulla kaikki on paremmin. Aamut ovat kauniimpia. Valoisampia, melkein aina silloin kaikki on paremmin. Aamuisin voi taas haistaa maistaa ja tuntea. Tuska ei jaksa odottaa vierellä kokonaista yötä. Kaikkein pimeimpinä tunteina se hipsii jonnekin pois.

Ennen se oli sinnikkäämpi. Jaksoi valvoa ja nauraa sitä ivallista naurua sängyn vieressä vaikka koko yön. Joskus niin kovaa ettei se antanut sun edes nukkua. Se sai imettyä voimat musta, niin se jaksoi olla siinä.

Olen ylpeä itsestäni. En ole vielä terve. Toivon vain niin kovasti etten enää putoa. Tahdon pysyä tässä. En anna ottaa musta enää otetta. Ainakin toivon niin.