Koko ajan mun on pakko koittaa elää itseni kanssa. Olen aina hetkiä ilman ahdistusta varjoja. Siteen tulee joku joka sanoo jonkun pienen väärän sanan ja saa kaiken taas kaatumaan. Eikö ne ymmärrä. Olisivat hiljaa muhun ei saa koskea. Eivätkö ne ymmärrä miten vastemielinen olen. Mun ei pitäisi mennä ulos kun olen tällainen. Kukaan ei tahdo nähdä näin väärää. Värähdän kun mua kosketaan, oksettaa.

Katson itseäni peilistä. Inhottavaa, katson aina uudeleen vaikka joka kerta tiedän mitä mä tulen näkemään. Mikään ei muutu miksikään. Joka ainoa päivä kipuan vaa'alle vaikka tiedän ettei se koskaan muutu miksikään. Ei mulla ole tarpeeksi itse kuria. Mun pitäisi painaa ainakin 10 kiloa vähemmän. Miksi en voi olla alipainoinen ? Miksi ? Silloin voisin ehkä elää itseni kanssa. Miksi mulle ei anneta sitä onnea ? Miksi mun ei anneta päästä tästä kaikesta irti ?

En mä tästä miksikään muutu. Tulen aina olemaan näin väärä. Tulen aina roikkumaan, enkä koskaan kalisemaan. Ei koskaan linnunluita, vain lihava lihava lihava. Tahdon olla jotain, paremmin itselleni.Toivon ettei mua katsottaisi, ettei mulle puhuttaisi. Silloin voisin ehkä unohtaa. Unohtaa että olen olemassa. Jos kaikki muutkin unohtaisivat ehkä silloin katoaisin. Sulautuisin osaksi tuulta.