Tahtoisin taas vain nukkua. Alan kyllästyä tähän elämään. Siihen miten kaikki on päivästä toiseen samaa puuroa. Ihmisten sanat kaikuvat kaikkialla. Mikään ei merkitse kuitenkaan enää mitään. Kenenkään äänessä ei ole mitään oikeaa tunnetta. Olen muuttunut itse samanlaiseksi hiljaiseksi, ja kaiken tämän saatanallisen vääryyden hyväksyväksi harmaaksi raadoksi. Asiat ovat yhden tekeviä.

Minä tiedän kaiken pahan mitä tapahtuu. Tiedostan koko maailman tuskan harteillani. Olen kuitenkin aivan liian pieni. En voi auttaa niitä kaikkia nälkää näkeviä pallomahaisia lapsia. Enkä lopettaa taisteluja ihmisten, maiden ja uskontojen välillä. Minun kaltaiseni pieni ja merkityksetön ei saa jo esi isiemme aikana vihamiehiksi määrättyjen kansojen johtajia puristamaan kättä. Edes yksi ainoa ihminen ei ainoastaan minun sanojeni painotuksen takia ryhdy kapinaan vastaan tehotuotantoa. Kaikki ovat harmaata massaa. Nekin jotka tahtoisivat salaa uskoa parempaan huomiseen kätkevät ajatuksensa kapinansa. Aivan kuin minä. Tarvitaan jotakin isompaa jotta saadaan jotain kauniimpaa aikaan. Maailma on kuitenkin kitkenyt minusta uskon. Sen lapsen vilpittömän mielen joka täysin rinnoin uskoo että jotain parempaa on tulossa.

 Minä en enää usko. Istun iltaisin poden järjetöntä maailman tuskaa. Kysyn aina uudestaan "miksi?". Kysyn taivaalta ja jumalalta johon en edes usko. Miksi uskoisin ? Miksi kukaan loisi maailmaa jossa asiat ovat näin huonosti. ? Jos minulla olisi valta auttaisin. En tiedä ehkä se jumala johon niin monet ihmiset tuhansissa eri muodoissa uskovat. Onkin vain joku surkea kuolevainen. Yhtä surullinen ja merkityksetön kuin minä ? En tiedä, jos uskoisin rukoilisin auta minua ja niitä tuhansia muita jotka uskovat sinun surkeaan voimaasi. Etkö näe niitä ihmisiä jotka aina uudelleen kääntävät kasvonsa puoleesi ja kysyvät huutavat ja itkevät ? Vai eikö sinua vain kiinnosta ? Auta minua tai painu helvettiin. Jos joku niin sinä olet tämän kaiken pahuuden alku ja juuri. Jos minä jollekin olen vihainen niin sinulle. Sinä uskot kostoon.

Esi isämme tekivät väärin ja me saamme kärsiä. Ihminen vain on saatanan tyhmä laji. Tapamme toisiamme koska meille on niin tärkeää olla oikeassa saada se mitä tahdomme. Olemme itsekkäitä. Me vielä kehtaamme puhua jotakin moraalista, ja oikeista arvoista ihmisyydestä. Ihmisyydestä ? Mikä meitä vaivaa. Emme välitä mistään. Meidät on vain jalostettu kylmiksi koneiksi. Tunteilla ja empatialla ei ole merkitystä. Jokainen vain tahtoo kaiken keinolla millä hyvänsä.

"On olemassa asioita
Niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä"

-egotrippi - matkustaja-


Väsyttää nää on pyörineet mun päässä kokoajan. Oli loma oli hauskaa. Hiukan liian hauskaa. Kun loppui ja muistot palasi mä mietin vain että tän tuon ja tuon jutun olisin voinut tehdä pikkuisen eri tavalla tai paremmin. Menneisyyttä ei voi muuttaa (kai?) Mua itkettää. Itkisin jos itkisin, mutta en itke. Ahdistaa vaan ja väsyttää. Toivoin että rakastuisin. En rakastunut kaikki jäi yhteen iltaan. Mä kuitenkin tanssin. Olin liian muka seksikäs ja yli ampuva.

Tahtoisin raapia ihon hajalle. En voi, maanantaina mun pitää mennä tarveydenhoitajan luo. Pitää olla edustava, ja hyvinvoiva. Mua odottaa ruumiintarkastus, ja ristikuullustelu. En tiedä selviänkö. Ehkä paremmin kuin viimeksi. Tiedän että kysymykset on nöyryyttäviä, ja ehkä ennalta arvaamattomia. Mun on pakko selvitä, en saa romahtaa. En tahdo mennä uudestaan pitää kertoa miten kaikki oli tilapäinen mielenhäiriö. En voi mennä uudestaan. Mun on pakko saada jatkaa itseni kanssa. Kuitenkin vain valehtelen. Joten kaikki on yhdentekevää. Muutenkin mä tahdon vain olla yksin. Se ei ymmärrä. Mut on opetettu pitämään kulisseja yllä. Enkä mä aio pettää ketään. Mitä edes kertoisin ? Tiedän ettei se ymmärrä. Viimeksi se intti kiven kovaa "kyllä sulle nyt jotain on tapahtunut. Kertoi miten kukaan ei tee tällaista ilman syytä. Jaa miksi ei ? Tämä on mun keho. Miten mun keho voi kuulua kenellekään muulle kuin mulle ? Miten niin ilman syytä ? Munko olisi pitänyt jäädä auton alle vai, tulla raiskatuksi. Jotain pitää tapahtua jotta se oikeuttaa sut tällaiseen. En kestä kun mua analysoidaan ja tökitään kuin jotain koe eläintä. Syljen vielä sen ämmän naamalle.

Mä sain uuden tunteen. Kai se on jotain rakkauteen päin. Tunsin että musta pidetään. Mua pidetään hyvänä. Tunsin itseni rakastetuksi, ja kelpaavaki. Hullaannuin. En enää tuntenut sääntöjä. Mä humallun aina tällä tavalla siitä kun musta välitetään. No ei auta. Täytyy vain ruveta kalastelemaan, ja toivoa ettei maailma täysin murru kun kaiku ei vastaa.

Ehkä mun pitäisi olla optimistisempi ja sanoa jos. Mä en kuitenkaan usko enää rakkauteen. Elämä on tehnyt tehtävänsä. Musta on tullut pessimistinen kyynikko. Ehkä mä vielä joskus kohtaan jotain tai sitten en. Koitan toivoa. Nautin kuitenkin muistoista jotka on niin lähellä, ja unelmoin hiukan. Ei kai se ole kiellettyä ? Olen pikkuisen onnellinen 

Mä olisin vihainen jos olisin sitä. Kai olinkin hetken. Sitten iski paniikki mitä mä oikein sanon. Mun piti olla kylmä ja tunteeton kova, mutta enhän mä pystynyt estämään kyyneleitä. Oon vaan hirvittävän pettynyt itseeni. Mä tiedän itsekin että vaikka tää loppuisikin mikään ei palaa ennalleen. Mua inhottaa. Olen petttynyt itseeni ja muihin. Kun mun suoja rakoili pienen hetken verran heti tapahtui jotain tällaista. Miksi mä olen niin pirun huono valehttelija.

Musta tuntuu että mut on petetty. Kenelläkään ei ole oikeutta päättää mun asioita. Jos mä olisin tahtonut mä olisin puhunut. Mutta kun en tahdo. Ne ei ymmärrä mun on vain pakko selviytyä yksin. Tällaisita jutuista rangaistaan. Mä en saa puhua, en saa. En pääse koskaan pois jos en käy tätä itseni kanssa läpi. En saa koskaan sellaista mä selvisin, ja puhdistuin tunnetta jos en selviä yksin. Selätä tätä kaikkea pelkoa. Sen lisäksi että apu on nöyryyttävää se on turhaa. Mä en varmasti luota enää ikinä. Mä en voi katsella ihmisiä samalla tavalla. Mun mieleni on tästä eteenpäin tyhjä. En voi ajatella enää samoin. Mun luottamus on petetty uudelleen. Kaikki teot tämän jälkeen on merkityksettömiä. Sanoin antavani anteeksi. Ehkä mä annankin mutta kaikki mun sisälläni on lopullisesti pois paikaltaan. Tällaista ei vain voi enää korjata. Tästä eteenpäin kaikki on yhdentekevää.

Kaiken muun lisäksi tää kielsi multa sen ainoan asian mistä sain edes jotain tyydytystä. Mä en tiedä mitä mä teen en saa purettua tätä hirveää itseinhoa enää mihinkään. Ne luulee auttavansa mutta ne pakottaa mut tukehtumaan itseeni. Ne ei ymmärrä mitään. Ei koskaan tule ymmärtämään. Mut on lukittu en pääse enää pois. Kuin kiertäisin jonkun mun sisällä olevan huoneen seiniä. Mitään pakotietä ei ole. Viimeinen ovi suljettiin juuri. Sen kaiken lisäksi en saa edes kuolla. Pakko pysyä elossa. Ihan vain kaikkien muiden takia. En saa enkä voi tuottaa pettymystä. En enää koskaan.

Omat viat vaan sivuutetaan vaikka muista niitä on kyllä kiva etsiä. Sanotaan "Äläs nyt viitti, en mä nyt tollanen oo". Mitään ei nähdä ollaan sokeita. Kaikessa, ja kaikissa muissa on vikaa. Ei minussa eikä meissä. Sehän on vaan murrosikää. Kyllä toi menee ohi. Ei se mitään kipua tunne, sehän vaan kasvaa. Vitut mä mihinkään kasvan jos jotenkin niin kieroon, tai vääristyn jotain.

Musta tuntuu että mä eläisin jossain valheessa tai jotain. Mä en vain koe normaaliksi sitä että ihminen josta sä olet itänyt jonka kohdussa olet elänyt yhdeksän kokonaista kuukautta vahvistaa sulle että olet viallinen. Eikö sen pitäisi olla se joka viimeiseen asti kertoo että kaikki on hyvin. Kertoo että olet tehnyt oikeat valinnat eikä haittaa vaikka olet haavoittuvainen. Se ei edes riitä. Ei tietenkään riitä miksi riittäisi se että kerrotaan kuinka huono mä olen, ei. Lisäksi huonoja vääränlaisia ovat myös ne harvat ihmiset jotka ovat jääneet mun ympärilleni. Miten sellaiset voisivatkaan olla täysin normaaleja, ja hyvinvoivia jotka tahtovat olla mun kanssani. Pysyä ympärilläni ei.

Mä kestän kaiken olen vahva viimeiseen asti. Joku suunnaton raivo mun sisällä vain herää kun kuulen. Mä en välitä mä voin olla kylmä ja jäinen vaikka mun koko olemus, ja itsetunto hakattaisin asfalttiin veriseksi mössöksi. Mä en vain kestä sitä että niitä ihmisiä jotka vielä jaksaa mua arvostellaan. Joitain joita mä rakastan. Vaikka tää olisi kaikki mitä saan itsestäni päättää tää on mun oma asia. Kenellekään ei kenelläkään ole oikeutta koskea siihen. En vaan voi hyväksyä niellä hiljaa. Olisin tahtonut olla kylmä ja kova. Mä tiesin että ne voittivat tämän erän näkivät silmissä kyyneleet. Tää on peli, sairasta. Mulla i ole muuta mahdollisuutta kuin voittaa.

Mä lähdin koulusta. En jaksanu käytää kauneinta aikaa perjantaista tukahduttavissa luokkahuoneissa. Voisin lähteä ulos. Mä tunnen sellaista pienetä onnea koska lumi on niin valkoista aurinko paistaa ja pimeä alkaa taittua. Voisin jopa sanoa että olen onnellinen. Ainakin hetkellisesti. Koitan nauttia tällaisista pienistä hetkistä. Nää on niitä joitten takia jaksan. Mä en tunne tehneeni väärin vaikkein opiskellutkaan loppu päivää, ja valehtelin isälle. Nää mun valheet ei kuitenkaan satuta ketään. En tee mitään tuhoa. Teen vain itseni pikkuisen onnellisemmaksi.

On ihanaa kun taivas on sininen, ja lumi valkoista. Tulee sellainen todellinen ja kirkas olo kun värit on selkeitä ja aurinko paistaa. Tunteetkin jotenkin selkenee kun kaikki ei ole niin harmaata. Ajattelin tänään ensimmäisen kerran että mä saatan vielä päästä tästä kaikesta yli. Annan vain aikaa ja opettelen elämään. Mä olen nuori mulla on vielä mahdollisuus tehdä mitä ikinä tahdon. Toteuttaa mun pienet ja hölmöt unelmat. Tahtoisin vielä joskus reilata, nukkua junassa, kävellä paljain jaloin torilla, syödä mansikoita kirkon portailla. Rakastua ja saada ensisuudelmani. Olla onnellinen. Mulla on periaatteessa tähän kaikkeen mahdollisuus.Tällaisina päivinä mä vaan jaksan uskoa edes pikkuisen. En sitten voi tietää ehkä olen taas kohta ihan ala maailmoissa. Mutta nyt kuitenkin hiukan onnellisempi.

Vesipisaroita pakkautuu ikkunoitten sisäpuolelle. Mistä tuli kuusi lukijaa. Miten niin montaa ihmistä voi kiinostaa tää mun ahdistava ja kuristava arki ? Tää määrä ihmisiä seuraamassa mun mielen liikkeitä sen sijaan ahdistaa mua. Mä en voi ehkä kirjoittaa enää samalla lailla. En jotenkin yhtä avoimesti. Nytkin tarkkailen jokaista sanaa. Jos äkkiä kerronkin jotain liian avoimesti. Olenkin liian mua kaikki kavahtaa miettii "en tajunnut että se on noin sairas". Mä en pidä muutoksista. Enkä siitä miten aika valuu. Koko elämä on vaan yhtä isoa muutosta koko ajan. Mikään ei muutu paremmaksi tai huonommaksi se vain muuttuu, tai mun elämässä paremmminkin valuu, ohi silmien välistä. Niinkuin istuisi jonkun pikatien varrella. Siinä ojassa kärventyneen ja ruskean kuivan ruohon päällä ja katselisi autoja. Sellaista on kuin aika valuu ohi. Mitään ei tapahdu ja silti kauheasti koko ajan.

Ahdistaa. Mä tein eilen sen mitä olen himoinnut jo ihan liian kauan. Haavoja ihoon. Ranteisiin. Tunne ei ollut se mitä mä toivoin. En saanut tarpeeksi kipua enkä verta en oikeastaan mitään. Mä olisin tahtonut syvän pitkän ja verta vuolaanaan vuotavan railon. Niin että lämpimässä läskissä ihossa olisi tuntenut arpi vielä vuosienkin jälkeen. Olisin voinut olla varma että olen tehnyt jotain. Olisin voinut maata sikiöasennossa peiton alla ja tuudittaa sylissä polvien ja vatsan välissä sitä kipeänä sykkivää kättä. Ei ei mä olen liian pelkuri. Säälittävää. Vihaan itseäni vain enemmän. Tämä päivä on ollut vihaa. Mä tahtoisin itkeä, ja kiroilla paljon ja äänekkäästi. Hakata päätä seinään, kuoria jalkapohjien nahkan irti veitsellä, voisin sitten tökkiä lämmintä lihaa sormin, nauraa sille miltä se tuntuu. Tai jotain, tahtoisin satuttaa itseäni ja muita.

Tahtoisin syliin. Miksei mua koskaan oteta syliin. Miksei kukaan lue enää satuja tasaisen lämpimällä ja lempeällä äänellä. Niin turvallisella että siihen voi nukahtaa. Miksei kukaan voi ottaa mua syliin pussata niitä mustelmia, ja kertoa kuinka pieni puhdas ja tärkeä mä olen. Tahdon tuntea että musta välitetään. Äiti etkö sä voisi taas rakastaa mua. Olen niin kyllästynyt näkemään vain sen väsymyksen. Tahdon mun lapsuuden ja Minttu kirjat takaisin.

Mua ahdistaa. Miten heikko mä voin olla. Mä menin viikonloppuna, puhuin. Jos mun sisällä onkin joku toinen, mä olen nyt pahassa pulassa. Aivan kuin olisin kertonut vaarallisia salaisuuksia. Kertonut jonkun muun mulle kalliisti vannoman salaisuuden. Tää on jotenkin oksettavaa. Nää jutut mitä mun pään sisällä tapahtuu on vaan jotain niin vierasta. Nää kuulu käydä läpsin yksinään.

Avautumisesta mua rangaistaan. Uudella ja oksettavammalla ahdistuksella. Kuin joku toistelisi mun päässä "olet huono huono huono" huono. Mutta sehän on kuitenkin vaan totuus. Sitähän mä olen. Sen lisäksi olen vielä käsittämättömän heikko. Mä en ymmärrä miten mä voin olla vielä kaiken muun lisäksi niin törkeän itsekäs. Kerron muille asioita joita niitten ei kuuluisi tietää. Ei tarvitsisi. Turhan päiväisiä murheita joilla muitten ei tarvitsisi rasittaa itseään. Mä joka tiedän itse kuinka raskasta on kantaa sisällään vielä muittenkin murheet. Ne yölliset äänet, ja kirosanat. Iki aikaisen tiedon siitä että asiat eivät koskaan ole olleet tai tule olemaan niinkuin niitten pitäisi kaikkien kaavojen mukaan olla. Mä en asu siinä talossa jossa keittiön tasojen pinnasta näkee omat kasvonsa. Ei mun kotonani ei ole ulkomaalaista au pairia tai thaimaalaista siivoojaa. Mun tuskaani ei koiteta hukuttaa edes tavaraan. Vaikka kulissit onkin aika ajoin ihan hienosti pystyssä. Mä en silti ole onnellinen.

Mä joka tiedän kaiken tämän kaiken kehtaan silti kaataa mun oksettavat ja surkeat säälittävät murheeni toisten niskaan. Miten kuvottava osaankaan olla. Mä en vain kestä ajatusta siitä että joku heräisi öisin itkemään mun takiani. En usko niin käyvän onneksi mutta silti, mä en halua ikinä ikinä myöskään niin tapahtuvan. En halua kenenkään joutuvan kestämään tätä kaikkea. Joku näin kauhea kuuluu vain mulle. En halua pilata kauniita ja onnellisia ihmisiä itselläni.

Mä tahtoisin satuttaa itseäni. Ehkä kipu veisi ajatukset pois. Mä en uskalla. Jostain on jäänyt se jäänne että kipu olisi pelottavaa. Ei se oikeasti mua pelota todella, se kipu. Ehkä se että näkisin mitä saan aikaan, veri tai jotain. Mä olen usein pitänyt veistä iholla, painanut sen kovaa lihaa vasten. En ole koskaan vaan uskaltanut viiltää. Olen liian heikko.

Pystyn sentään johonkin. Puren itseäni, käsiä ranteita. En koskaan niin kovaa että tuntisin suussa veren. Kuitenkin sen verran kovaa että iholle jää punaiset ja myöhemmin sinisiksi muuttuvat hampaan jäljet. Silloin mä tunnen onnea tai ehkä luulen tuntevani onnea kun en tunne kuin sen tykyttävän kivun. On ihanaa kun sisällä on joskus muutakin kuin se tuskaisa tyhjyys. Kipu on jotenkin helpottavaa. Mä pystyn vielä tuntemaan jotakin. Toi ei vaan jotenkin enää riitä mulle. Se on liian vähän se kipu on liian pientä ja ohi menevää. Mä tahdon jotain muuta lisääää.

olen sairas

Olen kaukana pohjassa, ja taivaalla.
Mä olen kaikkialla mutten missään.
Liian makeaa
eläinten kuolonhuutoja
tapettuja lapsia.

Ruma on kaunista ja kaunis rumaa.
Minun maailmani on nurinkurin
ja aivan liian onnellinen.

Tahdon tappaa ja aloittaa sodan.
Tahdon lukita viattomat lapset kaasukammioihin.
Että kaikki säälisivät minua.
Näkisivät minulla on paha olla.
Oi kuinka herttaista.

Hiljaisuus soi liian kovaa.
Korviin sattuu.

Näin mä kirjoitin. Olen surullinen. Tältä musta tuntuu. Ne ajattelisi se on hullu se pitää vangita. Enhän mä nyt konreettisesti ketään haluaisi minnekään laittaa. Tai ehkä haluaisinkin. Ehkä mä himoitsen juuri sitä. En kuitenkaan koskaan tekisi niin. Mulla olisi liian paha olo myöhemmin. Ehkä tahdon tehdä jotain kauheaa että tuntisin jotain vaikka sellaista oikeaa tuskaa. Voisin ajatella että olen tappanut ihmisiä. Se tuntuisi joltain. Ei mä olen ihan vitun sairas. Mun päässä ei liiku mitään. Haluan vajota pudota ja upota jonnekin. Sellaisen liejuisen järven pohjaan, jossa vesi olisi niin sameaa ettei kukaan huomaisi mua. Mua ei koskaan löydettäisi. Voisin asua pohjassa ja tarttua lapsia nilkoista.  Voisin nauraa räkäisesti ja samalla itkeä kun niitten vanhemmat ei kuitenkaan uskoisi.