Mä tahtoisin satuttaa itseäni. Ehkä kipu veisi ajatukset pois. Mä en uskalla. Jostain on jäänyt se jäänne että kipu olisi pelottavaa. Ei se oikeasti mua pelota todella, se kipu. Ehkä se että näkisin mitä saan aikaan, veri tai jotain. Mä olen usein pitänyt veistä iholla, painanut sen kovaa lihaa vasten. En ole koskaan vaan uskaltanut viiltää. Olen liian heikko.

Pystyn sentään johonkin. Puren itseäni, käsiä ranteita. En koskaan niin kovaa että tuntisin suussa veren. Kuitenkin sen verran kovaa että iholle jää punaiset ja myöhemmin sinisiksi muuttuvat hampaan jäljet. Silloin mä tunnen onnea tai ehkä luulen tuntevani onnea kun en tunne kuin sen tykyttävän kivun. On ihanaa kun sisällä on joskus muutakin kuin se tuskaisa tyhjyys. Kipu on jotenkin helpottavaa. Mä pystyn vielä tuntemaan jotakin. Toi ei vaan jotenkin enää riitä mulle. Se on liian vähän se kipu on liian pientä ja ohi menevää. Mä tahdon jotain muuta lisääää.