Omat viat vaan sivuutetaan vaikka muista niitä on kyllä kiva etsiä. Sanotaan "Äläs nyt viitti, en mä nyt tollanen oo". Mitään ei nähdä ollaan sokeita. Kaikessa, ja kaikissa muissa on vikaa. Ei minussa eikä meissä. Sehän on vaan murrosikää. Kyllä toi menee ohi. Ei se mitään kipua tunne, sehän vaan kasvaa. Vitut mä mihinkään kasvan jos jotenkin niin kieroon, tai vääristyn jotain.

Musta tuntuu että mä eläisin jossain valheessa tai jotain. Mä en vain koe normaaliksi sitä että ihminen josta sä olet itänyt jonka kohdussa olet elänyt yhdeksän kokonaista kuukautta vahvistaa sulle että olet viallinen. Eikö sen pitäisi olla se joka viimeiseen asti kertoo että kaikki on hyvin. Kertoo että olet tehnyt oikeat valinnat eikä haittaa vaikka olet haavoittuvainen. Se ei edes riitä. Ei tietenkään riitä miksi riittäisi se että kerrotaan kuinka huono mä olen, ei. Lisäksi huonoja vääränlaisia ovat myös ne harvat ihmiset jotka ovat jääneet mun ympärilleni. Miten sellaiset voisivatkaan olla täysin normaaleja, ja hyvinvoivia jotka tahtovat olla mun kanssani. Pysyä ympärilläni ei.

Mä kestän kaiken olen vahva viimeiseen asti. Joku suunnaton raivo mun sisällä vain herää kun kuulen. Mä en välitä mä voin olla kylmä ja jäinen vaikka mun koko olemus, ja itsetunto hakattaisin asfalttiin veriseksi mössöksi. Mä en vain kestä sitä että niitä ihmisiä jotka vielä jaksaa mua arvostellaan. Joitain joita mä rakastan. Vaikka tää olisi kaikki mitä saan itsestäni päättää tää on mun oma asia. Kenellekään ei kenelläkään ole oikeutta koskea siihen. En vaan voi hyväksyä niellä hiljaa. Olisin tahtonut olla kylmä ja kova. Mä tiesin että ne voittivat tämän erän näkivät silmissä kyyneleet. Tää on peli, sairasta. Mulla i ole muuta mahdollisuutta kuin voittaa.