Äänet on alkaneet taas huutaa liian kovaa. Hallitsemattomasti. Ne ovat niitä kadonneita sileluja. Niitä jotka olivat liian kipeitä, ja lasisia elämään. Ne kostavat mulle, huutavat suoraan korvaan että olen väärä. Tahtoisin syödä lasinsiruja kun tuntuu että hevosgeeli syövyttää koko nahan niskasta iriti. Mä nautin siitä. Kylmä, kuuma. Kylmää hikeä. Luulin että nää ajat olisivat jo ohi.

Taas olen hyperventtiloinut kahtena päivänä kun olen tullut koulusta kotiin. Kun pyöräilee vasta tuuleen, ei vain ole mitään ahdistavampaa kuin se ettei pääse yhtään eteen päin vaikka käytää joka ikisen voiman. Koko se polkeminen on mulle kuin jotain helvetin siäistä kamppailua. En osaa. Eilen nojasin naapurin aitaan ja hyvperventtiloin. Olisin voinut jäädä siihen. Vetää hupun päähän tuntui melkein turvalliselta istua siinä auringon kuivattamalla ruskealla ruoholla selkä sitä valkoista aitaa vasten pää polvissa. Pelkäsin vain että joku tulee mut leimataan "tuo on se hullu tyttö" tai "sillä ei vain ole kaikki ihan hyvin"

Taas uusi todiste etten ole vieläkään ehjä. Kuka jaksaa yrittää kun kaikki tapahtuu näin pirun hitaasti. Juuri kun luule päässeensä pikkuisen ylöspäin tippuu taas lisää.