Mun unirytmi on ihan päin helvettiä. Yöllä en nuku. Valvon ja kuuntelen muitten ääniä. En vaan jotenkin pysty. Ei mua varsinaisesti pelota. On vaan liikaa mietittävää. Yö on parasta aikaa ajattelulle. Kun kumminkin väsyttää on päässä jo valmiiksi sellainen sopiva sumu. Se on ihana tunne kun on ihan kuollut tahtoisi vain nukahtaa, mutta pakottaa itsensä pysymään vielä hetken ja vielä hetken hereillä. Sitten kun lopulta antaisi itselleen luvan nukahtaa uni on jo kyllästynyt odottamaan. Sitten meneekin aamu tunneille asti kun pyörii hikisenä lakanoissa, ja miettii mitä kaikkea varjoihin mahtuisikaan. Pelkää itseään.

Olen vieläkin näitten nukkumis juttujen kanssa kuin joku pahainen kakara. Yöllä täytyy tarkistaa valot päällä ettei missään varmasti ole ketään, tai mitään. Kättä en uskalla roikottaa sängyn reunan yli, ja peiliin ei saa öisin katsoa. Mitä kaikkea siellä voisi ollakaan vastassa. Kai se pahin pelko siellä yleensä oikeasti odottaakin. Loppuen lopuksi käpertyy ihan pikkuiseksi kasaksi puristaen peittoa itseään vasten ja nukahtaa hikisenä jonnekin sinne tunteiden viidakkoon.