Tahtoisin vain nukkua. Koska unessa en tunne mitään. En arvottomuutta, en surua, enkä tätä aivan järjetöntä tyhjyyttä. Yöllä mä voisin nukkua. Vielä pitkään sen jälkeen kun siihen olisi mahdollisuus pyröin hikisenä lakanoissa, ja hengitän liian nopeasti. Aamuisin en jaksaisi nousta. Teen kuitenkin kaiken automaattiohjauksella. Mulle ei anneta vaihotehtoja mun on vain pakko selviytyä, päivästä toiseen. Päivästä toiseen tässä kiristävässä nahassa.

Tahtoisin hakata päätä seinään. Välillä laitan kädet korville ja kainutan itseäni. Mun pään sisällä on silti liikaa ääntä. Ajattelen liian paljon. Voisnpa lopettaa sen. Se on niin kauheaa. koitan vain keinuttaa itseni jonnekin kauemmas tästä kaikesta. En kuitenkaan onnistu. Lyön kädellä poskelle että heräisin. En kuitenkaan herää. En enää koskaan. Liikaa asioita. Alan väkisinkin hyperventiloimaan. Siitä huolimatta jaksan joka ainoa päivä vääntää kasvoilleni sen helvetin tekohymyn. Kireäksi venyneet suupielet. Nauraa vaikka sisäisesti itken. Kuinka kauan voin jaksaa valehdella. kukaan ei anna mulle vaihtoehtoja.

Tahtoisin huutaa, niin kovaa että kurkkuun sattuisi. Mutta kärsin vain nahoissani. Opettaisipa joku minut taas tuntemaan. Huudan, muttta kukaan ei kuule. Tai sitten ihmiset vain sulkevat korvansa. Kuka ottaisi syliin kuka auttaisi. Ei kai kukaan. Olen liian vahva, jo melkein aikuinen. Ei sellaiset mitään huolenpitoa tarvitse. Kyllähän mä nyt selviän.

Eilen tiellä oli litistynyt lintu. Mun kädet puristi pyörän sarvia hiukan lujempaa. Oikeasti olisin tahtonut jäädä siihen. Raaputtaa sen raadon irti ja haudata pahvilaatikossa. Olisin ollut se hullu tyttö jolla on oranssi kaulahuivi. Kai se olisi enemmän kuin ei mitään. Silti en uskaltanut olen huomaamaton. Kiristää, se näkymätön korsetti, ja se toinen puoli. Olen kai kertonut liikaa. Hyi minua. Olen saastainen. Tällaisia ei kuuluisi edes olla.