Miedän piti koulussa yhden oppitunnin päätteeksii rentoutua. Laittaa pää pulpetille ja nukkua tai esittää nukkuvaa. Mä sain ihan hillittömän ahdistuskohtauksen. Enhän mä nyt voi mitään nukkua kun on tuhat ihmistä ympärillä. Kaikki hengittää, ja sen pystyy jopa kuulemaan. Tuntuu kuin ne hengitykset nopeutuisi kokoajan vaikkei ne mihinkään todellisuudessa nopeudu mun pään sisällä vain. Jokaisen kolauksen kuulee. Mä en todellakaan voi rentoutua.

Alkaaa tuntua siltä kuin pitäisi repiä iho irti. En meinaa pystyä olemaan paikallani. Olen vähällä huutaa täyttä kurkkua. Jännitän jokaisen lihaksen, ja puristan rannetta niin kovaa kuin pystyn. Inhoan tuollaisa hetkiä. On liian hiljaista. Juuri tuollaiset hetket on oivallisia pimeydelle. Silloin on helpoin saada valta. Pystyin taas taitelemaan sen verran en ruvennut huutamaan. En raapimaan itseäni. Istuin hiljaa olin kaikki lihakset jäykkinä ja puristin ranteen ihoa niin kovaa kuin ikinä pystyin. Ja mä selvisin koko sen helvetin vartin joka tuntui kokonaiselta viikolta. Selvisin vaikka tuntui että tuhat silmäparia tuijottaa joka suunnasta.