Olikin jo liian tasaista ja kaunista liian kauan. Kai mä jossain tiesin että se ei tule päästämään irti. Se vain nauraa kun saa mut luulemaan niin. Katson tykyttävää rannetta. En mä osaa lopettaa. Osaisin kai mutta kun se kipu palaa aina mun sisälle. Sen pitää päästä jotain kautta pois. Koskaan musta ei tule kaunista ehjää... ehkä ei koskaan mitään. Olen vain sisältä liian rikki. Olen liian hyvä näyttelemään. Kukaan ei näe sitä tuskaa mun sisällä. Sitä myrskyn lailla riehuvaa ahdistusta. Vielä vähemmän syksyllä. Kun saan oman kodin. Siellä kukaan ei ole peittelemässä nukkumaan. Tai kertomassa satuja joissa on onnelliset loput. Ei kai ole ollutkaan. Koskaan. Nyt ei kuitenkaan siitä ole enää toivoa.