Sua ei kiinnosta enää. "toivottavasti tää ei vaikuta meidän ystävyyteen" käyttäytyisit sitten niin. Oltaisiin nyt aikuisia. Mutta me ei osata. Koitetaan esittää niin perkeleen viisaita vaikkei tiedetä mistään mitään. Osata edes omia tunteitamme käsitellä. Mä koitan niitä käydä. Sä kai hautaat ne jonnekin. Mitä turhia kaivelemaan, yksi epätoivoinen sinne tai tänne. Sehän on vain yksi maahan hakattu sielu.

En ole sulle mitään. En enää. Etkö muista tiedän taatusti etteivät ne kipinät olleet mitään mielikuvitus kavereita. Aivan yhtä aitoja sullekin. Et vain tahdo muistaa. Kaikki ne sylissä istumiset, ja katseet. "Onks sulla kylmä ? Tuu tänne sähän ihan täriset" "Oi eikai sua sattunu kultapieni". Sattu aivan perkeleesti. Sattuu edelleen.

 Kyllä mäkin vielä tulen unohtamaan sut niinkuin unohdit mut. Mutta nyt en tahtoisi mitään muuta, niinkuin sen onnen takaisin. Mutta se vain teke niin kipeää. Miten se voisi tehdäkään muuta, kun yhtäkkiä on kuin ilmaa. Aina on joku joka on hiukan tärkeämpi kuin sinä. Mitä niistä pehmeistä sanoista, joihin saattoi melkein kietoutua. Mitä huulistasi ihollani, ja leuastasi kaulakuopassani. Nehän ovat vain merkityksettömiä seikkoja.