Mä olisin vihainen jos olisin sitä. Kai olinkin hetken. Sitten iski paniikki mitä mä oikein sanon. Mun piti olla kylmä ja tunteeton kova, mutta enhän mä pystynyt estämään kyyneleitä. Oon vaan hirvittävän pettynyt itseeni. Mä tiedän itsekin että vaikka tää loppuisikin mikään ei palaa ennalleen. Mua inhottaa. Olen petttynyt itseeni ja muihin. Kun mun suoja rakoili pienen hetken verran heti tapahtui jotain tällaista. Miksi mä olen niin pirun huono valehttelija.

Musta tuntuu että mut on petetty. Kenelläkään ei ole oikeutta päättää mun asioita. Jos mä olisin tahtonut mä olisin puhunut. Mutta kun en tahdo. Ne ei ymmärrä mun on vain pakko selviytyä yksin. Tällaisita jutuista rangaistaan. Mä en saa puhua, en saa. En pääse koskaan pois jos en käy tätä itseni kanssa läpi. En saa koskaan sellaista mä selvisin, ja puhdistuin tunnetta jos en selviä yksin. Selätä tätä kaikkea pelkoa. Sen lisäksi että apu on nöyryyttävää se on turhaa. Mä en varmasti luota enää ikinä. Mä en voi katsella ihmisiä samalla tavalla. Mun mieleni on tästä eteenpäin tyhjä. En voi ajatella enää samoin. Mun luottamus on petetty uudelleen. Kaikki teot tämän jälkeen on merkityksettömiä. Sanoin antavani anteeksi. Ehkä mä annankin mutta kaikki mun sisälläni on lopullisesti pois paikaltaan. Tällaista ei vain voi enää korjata. Tästä eteenpäin kaikki on yhdentekevää.

Kaiken muun lisäksi tää kielsi multa sen ainoan asian mistä sain edes jotain tyydytystä. Mä en tiedä mitä mä teen en saa purettua tätä hirveää itseinhoa enää mihinkään. Ne luulee auttavansa mutta ne pakottaa mut tukehtumaan itseeni. Ne ei ymmärrä mitään. Ei koskaan tule ymmärtämään. Mut on lukittu en pääse enää pois. Kuin kiertäisin jonkun mun sisällä olevan huoneen seiniä. Mitään pakotietä ei ole. Viimeinen ovi suljettiin juuri. Sen kaiken lisäksi en saa edes kuolla. Pakko pysyä elossa. Ihan vain kaikkien muiden takia. En saa enkä voi tuottaa pettymystä. En enää koskaan.