Mua ahdistaa. Miten heikko mä voin olla. Mä menin viikonloppuna, puhuin. Jos mun sisällä onkin joku toinen, mä olen nyt pahassa pulassa. Aivan kuin olisin kertonut vaarallisia salaisuuksia. Kertonut jonkun muun mulle kalliisti vannoman salaisuuden. Tää on jotenkin oksettavaa. Nää jutut mitä mun pään sisällä tapahtuu on vaan jotain niin vierasta. Nää kuulu käydä läpsin yksinään.

Avautumisesta mua rangaistaan. Uudella ja oksettavammalla ahdistuksella. Kuin joku toistelisi mun päässä "olet huono huono huono" huono. Mutta sehän on kuitenkin vaan totuus. Sitähän mä olen. Sen lisäksi olen vielä käsittämättömän heikko. Mä en ymmärrä miten mä voin olla vielä kaiken muun lisäksi niin törkeän itsekäs. Kerron muille asioita joita niitten ei kuuluisi tietää. Ei tarvitsisi. Turhan päiväisiä murheita joilla muitten ei tarvitsisi rasittaa itseään. Mä joka tiedän itse kuinka raskasta on kantaa sisällään vielä muittenkin murheet. Ne yölliset äänet, ja kirosanat. Iki aikaisen tiedon siitä että asiat eivät koskaan ole olleet tai tule olemaan niinkuin niitten pitäisi kaikkien kaavojen mukaan olla. Mä en asu siinä talossa jossa keittiön tasojen pinnasta näkee omat kasvonsa. Ei mun kotonani ei ole ulkomaalaista au pairia tai thaimaalaista siivoojaa. Mun tuskaani ei koiteta hukuttaa edes tavaraan. Vaikka kulissit onkin aika ajoin ihan hienosti pystyssä. Mä en silti ole onnellinen.

Mä joka tiedän kaiken tämän kaiken kehtaan silti kaataa mun oksettavat ja surkeat säälittävät murheeni toisten niskaan. Miten kuvottava osaankaan olla. Mä en vain kestä ajatusta siitä että joku heräisi öisin itkemään mun takiani. En usko niin käyvän onneksi mutta silti, mä en halua ikinä ikinä myöskään niin tapahtuvan. En halua kenenkään joutuvan kestämään tätä kaikkea. Joku näin kauhea kuuluu vain mulle. En halua pilata kauniita ja onnellisia ihmisiä itselläni.