Luin eilen kirjan "punainen lumme". Tunsin vahvaa samaistumista. Itkin paljon kauheasti. Aina kun luulin sen menneen juuri ohi se tuli takaisin. Itkin lisää. Pitkän aikaa itkin ja nieleskelin. Pala kurkusta ei kadonnut. Siinä oli tyttö jonka sisällä oli kivi joka kiristi. Se oli jossain kohtaa psykoosissa. Vaelsi mustassa. Oli kadottanut itsensä. Se kuitenkin löysi itsensä uudestaan. Se tapahtui hitaasti. Sen jälkeen kun se oli kertonut kaikille. Pääsi psykiatriselle osastolle kun kieri lattialla huusi rimpuili ja meni psykoosiin. Se tyttö oli raiskattu. Sellainen pikkuinen ero muhun. Näin helpppo suomessa on saada hoitoa. Ei muuta kuin tulla raiskatuksi ja päätyä psykoosiin.

Voisin itkeä vieläkin. En kuitenkaan voi ilman kunnon syytä. Ei kai kukaan voi. Tahtoisin silti pystyä siihen. Auttaisi purkamaan, jos voisi aina vain raueta itkemään kun tuntuu ettei enää selviä. Se puhdistaisi. Mut en voi mitään.

Mä olen alkanut taas purra käsivarsia. Uudelleen luulin jo päässeeni siitä eroon. Mutta en joskus olen vain niin vihainen en pääse itseäni pakoon mitenkään muuten. En saa herätettyä itseäni siitä vihasta takaisin maailman. Kipu on ainoa mikä herättää. Se auttaa taas käsittämään ajan ja paikan. Ei se onnellisemmaksi tee. Antaa vain jotain todellista. Mustelmat on helpompi selittää "löin kai johonkin". Ne sattuu vain hetken ja jäljet häviää. Mutta sillä saa itsensä hereille. Revittyä iriti koomasta.